Kipu ja kauneus; itsensä ylittäminen ja rohkeus

Tuisku Tuukkanen

Tuisku Tuukkanen

Hard-core pehmo, Tuisku Tuukkanen, kiinnostuu kivusta ja ahdistuu kauneudesta. Kuinka ne linkittyvät toisiinsa, ja miksi kehonmuokkaus vaatii rohkeutta? Entä miksi tatuoinnin ottamisesta tulee hyvä olo? Asiantuntijat kertovat.

Julistettakoon tämä heti alkuun: kauneus ja kipu olivat minulle ennen kaukaisia käsitteitä, joista puhuttiin toisissa todellisuuksissa. En tuntenut niitä omikseni; minä olin pullamössöä, olin hard-core pehmo.

Ajattelin, että kauneus vaatii kipua ja mielessäni olin vetänyt yhtäkuin-merkin niiden välille. Tiesin jo lapsena, että kauneuden vuoksi täytyy kärsiä. Kiristäviä sukkahousuja piti sietää ja takkuiset hiukset oli pakko harjata.

Teiniuhmani zeniitissä leikkasin pitkät, vaaleat hiukseni lyhyiksi, värjäsin ne tummiksi ja käytin valtavia, usein rumia vaatteita. Vastalauseena kauneudelle kieltäydyin korviksista, push-up liiveistä ja hiusten hoitoaineesta. Nämä olivat kaikki omia tietoisia, mukavuudenhaluisia valintojani.

Elämäni onnistuin optimoimaan pumpuliseksi – välttelin kipua äärimmäisyyksiin asti. Olen myöhästynyt lukemattomista busseista mieluummin, kun tuntenut polttavan raudan kiduksissani juostakseni niihin. Kerran karkasin verikokeesta hoitajan etsiessä tarvikkeita viereisestä huoneesta.

Ei kipuu, ei hyötyy, jotkut sanoivat ja nostivat rautaa. Mutta mitä hyötyä oli maailmanlopusta, minä mietin, sillä siltä kipu minusta vaikutti — itsetuholta. Ja minulla vain sattui olemaan korkea itsesuojeluvaisto.

Jannika Lalu, Kipu ja kauneus

Suhteeni kipuun ei ollut kestävä, ja siksi se muuttui muutama vuosi sitten.

Vuonna 2012 aloin nähdä kahtena. Lukeminen oli vaikeaa, päätäni särki usein. Kyse ei onneksi ollut mistään kovin vakavasta: Myastenia gravis -tautiin oli lääkitys, eikä se ollut itsessään kivulias. Sen saisi todennäköisesti hoidettua poistamalla kateenkorva rintalastani alta. Vaikeroin tilannettani muutaman vuoden, mutta lääkärien suosituksesta löysin itseni leikkauspöydältä helmikuussa 2015.

Leikkaus meni hyvin, mutta mieleeni on jäänyt muovinen letku, joka kulki rintakehästäni sänkyyn kiinnitettyyn säiliöön. Se imi sisääni jääneitä ilmakuplia vielä kolme päivää leikkauksen jälkeen. 30 senttimetriä irrallaan olevaa jäykkää muovia ei tunnu hyvältä keuhkoja vasten.

Muistikuviani koko operaatiosta leimaa mielikuva tuon putken poistamisesta. Olin innoissani ja kauhuissani, kun sen aika lopulta koitti. Pidätin henkeä, ja hoitaja vetäisi putken ulos. Tahmea, nihkeä muovin narina vasten keuhkoja, lihasta ja luita. Toimenpide kesti vain muutaman sekunnin, mutta oli niin kokonaisvaltaisen iljettävä, että se lamaannuttaa vieläkin.

Reikä kylkiluideni välissä eritti vielä läpinäkyvää ruskeaa nestettä, kun pääsin sairaalasta kotiin mutta olin helpottunut ja ihmeissäni. Maailmanloppu ei koittanutkaan! Olin edelleen ehjä, kokonainen ihminen. Kova kipu laittoi asiat perspektiiviin, ja olin löytänyt uuden ulottuvuuden itsestäni. Menetin kateenkorvan, mutta sain uudet silmät.

Minulle avautui uusia mahdollisuuksia. Otin korvikset, poistatin erään näkyvän, ärsyttävän luomen. Neulojen lävistäessä ihoni mietin, ettei tämä ole mitään verrattuna siihen muoviputkeen.

Kipu alkoi kiinnostaa minua. Ihmiset, jotka vapaaehtoisesti altistuivat kivulle olivat ennen tuntuneet kummajaisilta. Nyt heissä onkin jotain kiehtovaa.

Päätän ottaa yhteyttä Anni Hiroon ja Jenni Kiiskiin, joiden uskon olevan sekä kivun että kauneuden asiantuntijoita. Anni Hiro on ompelijamestari, joka valmistaa ja käyttää korsetteja. Se on kaunis vaate, joka kiristetään keskikeholle kaventamaan vyötäröä (ja vaikeuttamaan hengitystä, ajattelin). Jenni Kiiski puolestaan on ”tatuoija, joka lävistää.” Työssään hän rikkoo ihoa ja jättää siihen pysyviä jälkiä. He tietävät varmasti, millaista on olla nätti ja tuskissaan.

Jannika Lalu, Kipu ja kauneus

”Korsetista tulee selkäranka, jonka pukee ylleen”

Anni Hiro

Anni Hiro vastaa puheluuni työhuoneellaan Tampereella. Korsettien valmistusta ei opeteta juuri missään, joten Hiro on tullut pitkän matkan päästäkseen tilanteeseen, jossa valmistaa niitä työkseen. Hän käyttää valmistamiaan korsetteja itsekin.

Hiro kertoo, että minimimäärä, joka korsetilla saadaan vyötäröltä kavennettua on 10 senttiä. Enimmillään hän on saanut oman uumansa 26 senttiä kapeammaksi.

Innostun: voisinko minäkin muuttua vaivatta tasapaksusta pötkylästä tiimalasin muotoiseksi Venukseksi?

Hiro kertoo korsettien käyttäjissä olevasta pienestä ryhmästä, jotka harrastavat tightlacingiä, eli kireitä nauhoja, jossa tavoitteena on kehonmuokkaus.

”Se on harrastus ja elämäntapa,” Hiro sanoo.

Yleensä tightlacingin harrastajilla on mielessään jokin tietty mitta, johon he haluavat päästä. Esimerkiksi Dita von Teese on kuuluisasti saanut kavennettua vyötärönsä ympärysmitaksi 46 senttimetriä. Se on todella kapea: Käypä hoito -suositusten mukaan tavallisen naisen ihannemitta on hieman alle 80 senttiä.

”Tightlacing vaatii, että korsetin tulee olla päällä paljon, joillain jopa yön yli. Ja kuten kaikenlaiset kehonmuokkaukset, se vie aikaa ja vaikuttaa paljon siihen, kuinka voi toimia. Pieni vyötärö vaatii elämäntapamuutoksia, mutta joillekin se on sen arvoista,” Hiro selittää.

”Korsetti muuttaa vartaloa. Se kaventaa vyötäröä, mutta antaa myös ryhtiä. Jotkut ovat sanoneet, että korsetista tulee selkäranka, jonka pukee ylleen.”

Vähän ryhditön, tahditon ja luihu olemukseni voisi sellaista tarvita. Uteliaisuuteni kuplii.

Korsetin käyttö tuo myös tietynlaista nostetta päivään. Näkee itsestään paremman, ryhdikkäämmän ja hoikemman version.

”Ei sillä, että hoikkuus itsessään olisi meriitti. Vyötärö vain sattuu joillekin olemaan samanlainen asia, kuin toisille vaikka peppu, johon sitten treenatessa keskittyy,” Hiro tarkentaa.

”Korsetti antaa mahdollisuuksia käyttää tietynlaisia vaatteita. Esimerkiksi vintage vaatteet asettuvat paremmin, kun saadaan vyötärö esiin.”

Pelkkää ruusuisuutta korsetin käyttö ei kuitenkaan ole, sen Hiro myöntää.

”Korsetin käyttö vaikuttaa esimerkiksi ruokavalioon. Keskivartalon kohdalla on koko ajan painetta, joten esimerkiksi närästys saattaa lisääntyä, jos siihen on alttius. Isoja annoksia ei voi syödä, ja hiilihapolliset juomat eivät ole suositeltavia. Jos korsetti yllään menee baariin parille siiderille, niin aika nopeasti sieltä tulee pois.”

”Hengittäminen saattaa hivenen vaikeutua, mutta sitä pystyy ennakoimaan ja sen kanssa pystyy elämään. En esimerkiksi lähtisi juoksemaan bussin perään korsetti päällä.”

Sama koskee tietenkin esimerkiksi korkokenkiä.

Mikään Hiron kertoma ei toistaiseksi kuitenkaan kuulosta suoranaiselta kivulta.

”Kipu tulee aina ensimmäisenä mieleen”

Anni Hiro

Mietin Keira Knightleyn näyttelemää Elizabeth Swannia Pirates of the Caribbean elokuvassa.

”Pidätkö kivusta?” Swann kysyy. ”Kokeile korsettia.”

Mutta tästä Hiro on jämpti.

”Korsetin ei kuulu sattua, ei sisäelimissä kuulu tuntua pahalta. Jos korsetti sattuu, niin mitoituksessa tai rakenteessa on jotain vikaa. Historialliset korsetit ovat toki eri asia, sillä ne ovat todella lyöneet kylkiluita yhteen. Sellainen korsetti on tietenkin kivulias, mutta nykyaikainen korsetti tehdään mittojen mukaan, jolloin epämukavuuden tunne minimoidaan. Valmiskorsetit varmasti tuntuvat pahalta, koska niitä on hyvin rajallinen määrä malleja.”

Korsetit siis eivät ole one-size-fits-all, kuten ajattelin. Suljen vaivihkaa välilehden, jolla olin selaillut nettikaupan valmiskorsetteja.

Tässä vaiheessa on selvää, että mielikuvani korseteista on ollut väärä. Käännän keskustelun koskemaan kipua yleisellä tasolla.  

”Kipu tulee ihmisillä aina ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan kehon muokkauksista. Jos ystävä ottaisi huulitäytteet, olisi mahdotonta olla kysymättä sattuiko se? Monia asioita tehtäisiin aivan varmasti enemmän, jos ne eivät olisi kivuliaita.”

Kipu toimii siis kynnyksenä, jonka yli kaikki eivät halua astua. Se jakaa ihmiset Rohkelikkoihin ja Nipsuihin.

”Tai ehkä siinä näkee, kuinka paljon jotain asiaa oikeasti haluaa,” Hiro ehdottaa. Kehonmuokkaus tekee tuon halun muiden nähtäväksi.

”Kaikenlainen kehonmuokkaus vaatii rohkeutta ja vaivaa. Etenkin jos näkyvästi poikkeaa valtavirrasta, vaatii uskallusta alkaa toteuttaa tuota muutosta,” Hiro sanoo ja antaa esimerkin:

”Ei pidä olla ihmeellinen, että voisi käyttää korsettia, mutta omissa asiakkaissani on jokaisessa jokin erityinen piirre, jonka ansiosta he uskaltavat käyttää korsettia.”

Hiro myös huomauttaa, että korsetin pukiessaan on itse kontrollissa kivun tunteesta, toisin kuin vaikka hammaslääkärillä. Kivun- tai epämukavuudensieto on silloin paljon helpompaa.

Usein sallimme itsemme tuntea epämukavuutta pelkän ulkonäön vuoksi. Mietin esimerkiksi korkokenkiä tai hampaiden valkaisua. Tuskin suostuisimme moneenkaan epämukavaan asiaan, jos visuaalinen ärsyke puuttuisi.

”On hyvin hämmentävää, kuinka iso osa omaa mielikuvaamme itsestämme perustuu vain tämän yhden aistin varaan,” Hiro päättää.

Lopetan puhelun Hiron kanssa jokseenkin epävarmassa olotilassa. Keskityinkö turhaan kipuun, kun olisikin pitänyt miettiä rohkeutta? Uskaltaisinko itse käyttää korsettia? Mistä nyt kirjoitan tämän artikkelin? Pääni on pyörällä. Tarkistan Tampereelle menevien bussien lippujen hinnat.

”Mie huusin pötköhuutoa varmaan kymmenen minuuttia!”

Jenni Kiiski

Muutaman päivän päästä harhailen pakastuneessa Helsingissä, yrittäen laskea Linjoja navigoidakseni itseni sovittuun aikaan Jenni Kiiskin tatuointiliikkeeseen, Kivun kauneuteen. Helsinki on kaunis ja aurinkoinen, mutta kylmyys pistävää ja perinpohjaista. Olen aiheeni äärellä, hymyilen.

Löydän perille ja Kiiski toivottaa minut tervetulleeksi. Hän nauraa paljon. Mehevästi, sydämellisesti, tirskuen. Juomme kahvia ja taustalla soi hevimusiikki. Katosta roikkuu glitterpääkalloja ja seinillä on tummanpuhuvia kuvia. Kiiski kuitenkin vain hymyilee ja kertoo iloisena, kuinka on päätynyt ammattiinsa.

”Olen Imatralta kotoisin, eikä siellä tietenkään mitään lävistysliikkeitä ollut. Joten kun 12-vuotiaana sain äidiltäni luvan hankkia nenälävistyksen, saapui kultakaupan täti ampumaan reiän lävistyspyssyllä,” Kiiski kikattaa.

”Se sattui aivan hirveästi ja oli muutenkin ihan kauheaa!” Nykyään lävistyksiä ei suositella tehtävän lainkaan ampumalla, vaan neulalla.

”Mie olen edelleen ihan hirveä nössö lävistysten kanssa. Ihan kauhea!” hän sanoo ja remahtaa nauruun. Katson hänen lävistettyjä kasvojaan epäuskoisena.

”Olen aina ihan pyörtymisen partaalla, verikokeissa myös, en mie pysty katsomaan. Kun olin ottamassa kielilävistystäni, ajattelin etten selviä siitä hengissä! Eräässä toisessa lävistystilanteessa huusin pötköhuutoa varmaan kymmenen minuuttia!” Kiiski käkättää.

”Olin 14-vuotias, kun äitini antoi luvan ottaa ensimmäisen tatuointini. Se oli pieni tribaalitatuointi, ja olin hirveän innoissani siitä. Sen jälkeen tuli vielä enemmän lävistyksiäkin.”

Huomautan Kiiskille, ettei kuulosta kovin “nössöltä” pyytää 12-vuotiaana lisää lävistyksiä, jos ne kerran olivat niin kivuliaita. Mietin hetkeä, jolloin pakenin verikokeesta. Olin 20-vuotias.

”En ole välttämättä edes ajatellut kipua paljoa etukäteen. Tämä estetiikka on miellyttänyt, minussa on aina asunut pieni kapinallinen ja gootti. Nyt olen kasvanut kiinni tähän kulttuuriin ja lävistykset ovat kasvaneet kiinni minuun,” Kiiski sanoo.

”Napoleonin haudalla turistit ottivat kuvia minusta”

Jenni Kiiski

”Kun aloitin näissä hommissa, minun oli alkuun vaikea hyväksyä, että tuotan ihmisille kipua,” Kiiski kertoo vakavoituen.

”Pääsin siitä kuitenkin yli, eihän lävistysneulojen kanssa voi asiakkaita silitelläkään. Lävistykset olivat minusta myös pelottavampia tehdä kuin tatuoinnit. Niissä mennään syvempiin kudoksiin, ja työnnetään neula ihmisestä läpi. Mutta onhan kipu osa tätä kaikkea, osa tätä viehätystä. Tuoliin istuessaan asiakas on tietoinen, että häntä aikoo sattua.”

Kun itse näen ihmisiä, jotka ovat lävistettyjä ja tatuoituja, ymmärrän, että he ovat tunteneet kipua. Se tekee heistä silmissäni jollain lailla erityisiä, enhän itse uskalla vieläkään ottaa korvaani rustolävistystä. Kerron tämän Kiiskille ja katson arpitatuointeja hänen käsissään.

”Kun itse tiedostaa mitkä kohdat ovat kivuliaimmat, niitä katsoo myös eri tavalla,” hän myöntää.  ”Jos näen jonkun, jonka kainalot, kämmenet tai polvitaipeet on tatuoitu, en voi olla nostamatta hattua. Tilanteen salliessa kehunkin!”

”Muutenkin näkyvät tatuoinnit ja lävistykset madaltavat kynnystä puhua tuntemattomille, jos toinen on myös tatuoitu tai lävistetty. Tietää, ettei tule tuomituksi,” Kiiski sanoo, mutta jatkaa:

”Mie en pidä itseäni mitenkään erityisen näköisenä, mutta Pariisissa autot pysähtelivät ottamaan minusta kuvia. Pariisissa! Sehän on miljoonakaupunki! Napoleonin haudalla turistit ottivat kuvia minusta!”

Lävistykset ja tatuoinnit siis luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta fanipaitojen tapaan, mutta erottavat kantajansa myös valtaväestöstä. Kiiski myöntää, että lävistykset voivat olla myös tietoinen vastalause perinteisiä kauneuskäsityksiä vastaan. Eihän kasvojen kuuluisi olla täynnä lävistyksiä, nuoren naisen nyt varsinkaan! Lävistykset ovat kuitenkin hiljalleen tekemässä samankaltaista läpimurtoa kuin tatuoinnit.

Viimeisen viiden vuoden aikana molemmista on nimittäin tullut hyväksyttävämpiä kuin koskaan ennen, myös palvelualoilla.

Kiiski purkaa ajatuksiaan tatuointien ottamisesta: ”Ei kaikkein tatuointien taustalla ole pakko olla tarinaa, voi olla kyse vain kauniista kuvasta. Toisaalta ihmiset ottavat tatuointeja suurien elämänmuutosten yhteydessä: ero pitkästä parisuhteesta, itsenäistymisen merkkinä. Tatuointi voi olla palkinto ja symboli siitä.”

”Joillekin lävistysten ja tatuointien kautta myös puretaan henkistä kipua fyysiseen muotoon, jollain tapaa hallitusti. Se voi olla stressin purku keino.”

Ihmisten kokemaa kipua ei voi mitata, mutta useita tunteja kestävä kipu paljastaa ihmisistä ”kipukäyrän,” kuten Kiiski sanoo. Esimerkiksi isompia tatuointeja ottaessa ensimmäisten kolmen, neljän tunnin aikana keho tuottaa runsaasti adrenaliinia, joka turruttaa kivun tunnetta. Kun adrenaliinin tuotanto lakkaa ja ihminen joutuu oikeaan kivunsietotilaan, alkaa Kiiskin mukaan valitus, jota jatkuu pari tuntia.

”Sen jälkeen ihminen menee hyvin hiljaiseksi ja silloin, silloin ihan oikeasti sattuu,” Kiiski sanoo.

Hän kertoo muistavansa selkeästi eräänkin asiakkaan, joka kuudennen, viimeisen tunnin ajan makasi silmät kiinni, aivan paikallaan ja hiljaa, samalla kun kyyneleet virtasivat.

”Tavallaan on hurjan hienoa, kun ihminen sillä tavoin taistelee itsensä kanssa.”

Kiiski puhuu kivusta melkein kuin ystävästä. Se on tuttua, ja sitä voi tulla ikävä. Se mahdollistaa itsensä ylittämisen. Kiiski korostaa hyvänolon tunnetta, joka seuraa lävistys- tai tatuointikokemusta.

Lisäksi kipuun liittyy tieto siitä, että jaksaa ja uskaltaa tehdä keholleen jotain. Lävistystä tai tatuointia ennen keho on stressitilassa, ja niiden jälkeen keho tuottaa lisää ”kivoja hormooneja,” ja kehon oma kemikaalikoktail takaa aidosti euforisen olon. Lisäksi kehoon jää pysyvä merkki tästä koettelemuksesta.

”Tarviiko oikeastaan edes muuta? Onhan tämä kaikki hirveän jännittävää,” Kiiski sanoo hymyillen.

Mietin omia arpiani kylkiluideni välissä. Kyllä ne minullekin symboloivat rohkeutta. Olen ylpeä itsestäni ja arvet ovat kuin todistajalausunto, jotka tukevat sitä.

Lisäksi oma ruumis muuttuu kivun kautta fyysiseksi. Kun sitä muoviputkea vedettiin ulos rintakehästäni, olin tietoisempi omasta kehostani ja sen olemassaolosta, kuin koskaan ennen. Ilman kipua mielen ja ruumiin yhteys oli ollut helppo sivuuttaa.

”Kuvittelin olevani parempi, koska en osannut käyttää silmänrajauskynää”

Oma suhteeni kipuun on siis muuttunut, mutta oikeastaan ajatukseni kauneudesta ovat kehittyneet merkittävämmin.

Ajattelin ennen, että kauneutta ovat huulipuna, pushup-liivit ja mekot, joista nimenomaan halusin irtisanoutua. Halusin ulkonäölläni viestittää olevani erityinen, koska en suostunut taipumaan tuohon kuluneeseen kauneuskäsitykseen. Nykyään en tietenkään enää ajattele asioiden, kuten meikkien itsessään olevan tai edustavan kauneutta.

Sen sijaan olen ymmärtänyt, että kauneus on paljon vaikeampi ja pelottavampi asia kuin kipu. Kuvittelin ennen aidosti olevani hieman parempi kuin muut, koska en osannut käyttää silmänrajauskynää. En ollut kuten ”muut tytöt,” olin uniikki ja erilainen. Halu erottua joukosta on kuitenkin katalaa, sillä se tekee kaikista muista kilpailijoita, ”toisia”, vaikka yhteen hiileenhän meidän täällä kannattaisi puhaltaa. Inhottaa, että ajattelin niin. Häkellyin ja nolostuin, kun tunnistin virheeni. Sen jälkeen nielin oman paremmuuteni ja kiinnostuin ”niistä toisista tytöistä,” joita olin ennen pitänyt niin kovin vieraina. Kävi ilmi, että tuttujahan me olimmekin olleet kaiken aikaa!

Vaikean asian kauneudesta tekee se, etten kuitenkaan halua antantua median syöttämälle kauneusihanteelle. On tietenkin kaksi eri asia olla ”one of the girls” ja hyväksyä median syöttämä kuva kauneudesta, mutta niiden välillä tuntuu olevan turhan kapea rako.

”Mainokset vääristävät mielikuviamme kauneudesta ja luonnollisuudesta. Tietysti se, mitä ympärillään näkee, vaikuttaa siihen mitä itselleen tekee,” Anni Hirokin sanoo.

Kauneuden pohtiminen on raskasta, sillä taustalla on aina epäluulo omia ajatuksia kohtaan. Tarvitsenko todella uuden neuleen, vai luulenko vain? Ovatko mainostoimistot toteuttaneet onnistuneen Inceptionin ja muokanneet alitajuntaani?

Ovatko omat valintani ulkonäköni suhteen todella omiani, vai muiden minulle syöttämiä? Entä muiden ihmisten ajatukset? Tarvitseeko minun edes tietää?

Kauneus on monenlaista. Se voi olla itsevarmuutta ja rohkeutta. Se voi olla julkilausuma, muisto tai keino kadota massaan. Se voi olla kokemus, puhdasta estetiikkaa tai tapa kuulua joukkoon.

Jenni Kiiski sanoo, että omat tatuoinnit ja lävistykset voi välillä miltei unohtaa, mutta toisinaan tulee pysähdyttyä ihailemaan niitä. Voiko muuta oikeastaan edes toivoa? On kaunis ajatus ottaa hetki aikaa ihastellakseen itseään, ja sen jälkeen taas kadottaa ajatus omasta ulkonäöstään, kunnes sattuu taas vessan peilistä huomaamaan jotain mieleistään.

En vieläkään ole aivan varma, mitä kauneus tarkoittaa minulle. Mutta juuri nyt en halua näyttää erityiseltä. Tavallisuus tuntuu ihanan vapauttavalta eikä yhtään tylsältä.

25-vuotiaana kapinani kauneutta vastaan on siis laantunut. Olen sallinut itselleni asioita, jotka ennen saivat minut kavahtamaan. Harjaan hiukseni päivittäin, kävin ottamassa ne korvikset, ja aloin käydä tanssitunneilla joiden jälkeen lihaksiani särkee.

Tuntuu hyvältä olla yksi rohkea tyttö meidän kaikkien joukossa.

Haastattelut ja teksti: Tuisku Tuukkanen

Kuvitus: Jannika Lalu

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s