Suihkulähteeseen

Vieraskynä: Sofia Blanco Sequeiros

Jos urheilun ytimessä ovat konkretia ja lapsekas liikkeen riemu, mitä muuta voittojuhlat voivat olla? Kommentti Ville Hämäläisen jääkiekkokriittiseen tekstiin ”Housut pois – TORILLE”.

Erityisesti kaksitavuinen messuaminen enteilee kritiikkejä. ”Odotas vain”, sanon ystävälleni miesten jääkiekon maailmanmestaruusfinaalin jälkeen. Joukkomme mutkittelee alati kasvavana jokena kohti Kauppatoria. Mannerheimintie välkkyy ja autot huutavat hanhien lailla. Kolmanneksessa poika, ja kaiken näytön mukaan myös kuskit, saunovat. ”Odotas vain niitä Mörkö-vitsien typeryydelle huokailevia tekstejä, joiden mukaan nyt juhlitaan maskuliinisuuden ja nationalismin irvokasta ilottelua”, jatkan. Kaiku vastaa autoista, jalankulkijoista, linja-autoista ja katukiveyksestä kimpoillen: ”Mörkö! Mörkö! Mörkö!”

Ennustukseni toteutuu. Tekstissään ”Housut pois – TORILLE” Ville Hämäläinen kirjoittaa kriittisesti jääkiekon maailmanmestaruusjuhlista. Hän änkyröi nationalismista, housuttomista suomalaisista ja riemusta, riehakkuudesta ja karnevaalista, joista yhdestäkään ei pidä. Hämäläinen ei ole kritiikissään yksin; ensimmäiset otot ilmestyivät Instagramiin juhlijoiden vielä kahlatessa siniristilippuun huputetun Havis Amandan juurella.

Väitän, että laajoihin ilmiöihin ja rakenteisiin – nationalismiin, maskuliinisuuteen – keskittyvä kultajuhlakritiikki toimii kyllä kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikkiän, mutta se ei ole hyvää kultajuhlakritiikkiä.

“Urheilu vetoaa tunteisiin, se vetoaa voittamiseen, onnellisuuden näkemiseen vaivaa nähneiden urhojen kasvoilta, alkukantaiseen kilvoittelunhaluun”, Hämäläinen kirjoittaa. Urheilun kiihko mataa kuitenkin paikassa, jota kuvailisin pelkkää “vetoamista” syvemmäksi ja korkeammaksi. Vetoaminen ei riitä selittämään kokemuksen syvää yksityisyyttä. Kiihko herää urheilijan kyvyistä, ominaisuuksista ja teoista: vaivattomasta askeleesta, harhautuksesta nopea kuin veitsenisku, hienovaraisesta ilmeiseksi paljastuvasta ylivoimasta. Se humisee korkealla, lupauksessa siitä, että vielä lunastamaton vapaus voi sittenkin, jostain täysin mahdottomasta syystä, tulla lunastetuksi Inna Deriglazovan vasemmassa jalkaterässä tai Olga Kharlanin oikeassa ranteessa. 

Hämäläiselle juuri tämä lienee probleemin ydin: vain jääkiekon tai vapun alkoholisoitunut sähköshokki herättää suomalaisessa hurmosta. Mielen ylentäminen ja vastuullinen kansalaisuus huuhtoutuvat “oksennuksen mukana likavesikaivoon”.

Kultajuhlissa keskiössä ovat kuitenkin urheilijan työskentely ja katsojan kokemus, punoutui hurmion sytytyslanka mistä tahansa. Urheilu on lapsen ihastumista konkretiaan: palloon verkossa, reikään maalitaulussa, takkiin uponneeseen miekan kärkeen, liikkumiseen yhdestä paikasta toiseen. Se on halua olla voiton hetki. Kauneimmillaan urheilu ruumiillistaa mahdottoman, eli totuuden ja vapauden, tiedon ja elävyyden yhtä aikaa. Katsojalle se riittää, silloinkin kun suihkulähteessä uiskentelevat enää parien jälkimmäiset.

**

Olen kisannut miekkailussa vaihtelevissa määrin viidentoista vuoden ajan. Sekunti, kun ymmärtää voittaneensa, on hämmästyttävä. Kyse ei niinkään ole voittamisen ilosta tai “alkukantaisesta kilvoittelunhalusta”, saati palkkion tuomasta kädenlämpöisestä tyytyväisyydestä. Osuvin keksimäni muotoilu on, että voittaessa maailman sietämättömyys häviää hetkeksi maallisesta todellisuudesta jonkin armollisen korkeamman voiman toimesta.

Sietämättömyyden häviämiseen ei liity pelkästään kuolemanpelon katoaminen, vaan myös tunne, että maailma on juuri sillä hetkellä hurmaava ja avoin paikka elää. En usko, että tunne on yksilöä tai yksilöllistä menestystä korostavan yhteiskuntajärjestelmän tuote, tai mikään muu makrotason kapitalismikritiikin avulla arvosteltava ilmiö. En urheile ammatikseni, mutta epäilen, että samankaltainen tunne lienee luonut kilpaurheilijoita kautta historian.

Miesten maailmanmestaruuskisoissa sietämättömyys hävisi jo ennen finaalia, Suomi-Venäjä -välieräottelun viimeisen kolmekymmenen sekunnin aikana. Suomi johti niukasti. Maalivahti Kevin Lankinen vastasi venäläisten pelaajien hellittämättömään tasoitusmaalijahtiin leppymättömästi, maila luistinten teriin tippuneena, polvet jäähän kumahdellen.

Tilanne muistutti mitä tahansa miekkailuottelua, jossa yksi miekkailijoista johtaa yhdellä tai kahdella pisteellä, molempien tahto on noussut jonnekin jumalallisen luomisvoiman tienoille ja aikaa on jäljellä kymmenen sekuntia. Floretti- ja säilämiekkailussa, kahdessa olympiamiekkailun kolmesta aselajista, yhden osuman saaminen kestää ammattiurheilijoilla sekunnista viiteen. Kymmenessä siirretään vuoria ja rakennetaan kansakuntia. Uusia eliölajeja puhkeaa kukoistukseen, sivilisaatiot murenevat tomuksi ja niin edelleen. 

Paineen alla aseistariisuvan häkellyttäväksi luodun puolustuksen seuraaminen on urheilulajista riippumatta valloittavaa, kuin tarkkailisi maan ja kuun taistelua vuorovedestä. Viimeisen puolen minuutin ajan kiekkoa pyydysti välieräottelussa ärsykkeitä ennakoiva energia, ei ajatteleva ihminen.

Tuomarin viheltäessä pilliin Lankinen pudotti otsansa ja nyrkkinsä jäähän. Urheilu ei pilannut kaikkea kaunista vaan oli kaikki kaunis. En tiedä, oliko maalivahti väsynyt, helpottunut, haltioissaan vai tunsiko mitään.

**

Kriitikot ovat toki oikeassa. Urheilu harhauttaa helposti ja saa kansalaiset huolestuneiksi jääkiekkoilijan maalintekokyvyistä vaalien tai ilmastokatastrofin sijaan. Jääkiekko hukutetaan resursseihin, jonka kaltaisista muut, saavutettavammat urheilulajit voivat vain unelmoida. Jokaisella yhden kadun kirkonkylällä on menneiden vuosikymmenten lattialta tuoksuva jäähalli, jonka rakentamiseen käytetyt rahat olisi voinut käyttää myös toisin.

Urheilu on usein järjetöntä ja aina sisällötöntä. Se on turhamaista eikä liity asioihin, paitsi järjestelmälliseen epäeettisyyteen:  ihmisoikeusrikkomuksiin, tasa-arvo-ongelmiin, suuryritysten valtaan. Maapallo murenee ihmisistä, joita ei kiinnosta välittää asioista.

Rakenteiden kritiikki oikeuttaa ironian, sarkasmin ja ylenpalttisen retoriikan kyllästämän argumentti- ja tunnerykelmän aina moitteista (”Jääkiekkoareena tunkkaisen isänmaallisuuden performanssina”) välinpitämättömyyteen (”En edes tiedä, kuka Mörkö on”). Voittojuhlissa satavuotias merenneito joutuu todistamaan humaltuneen laahaavaa Maamme-laulua ja sitä epämiellyttävästi säestäviä paljaita kiveksiä. Niissä juhlitaan voimaa, taistelutahtoa, maskuliinisiksi miellettyjä hyveitä, körmyn kykyä kaataa toinen körmy. Niissä juhlitaan, nimensä mukaisesti, voittoa ja voittamista.

**

Lähdin kultajuhliin, koska olin kiinnostunut villiintyneistä jääkiekkofaneista ja kiusaannuttavan isänmaallisuuden vaikutuksista märkien vartaloiden läiskivään konserttiin. Mylläsimme keskelle väenpaljoutta. Joku nosti kankaisen Mörön Havis Amandalle. Ikäiseni nuori mies hyppäsi kivialtaalta ja kulkeutui vaakatasossa juhlijoiden käsivarsien kannattelemana kohdalleni. Hän suuteli otsaani, huusi jotain ja tipahti selkäni taakse.

Kilpaurheilussa voitto on niukkaa ja siksi kallista. Se on loputtomalta tuntuvan työn, iäisyydeltä vaikuttavan omistautumisen ja onnen tulos. Siinä pyydystää auringon kämmenilleen ja huomaa kestävänsä poltteen. Elämän aina uudelleen unohdettu elävyys palautuu mieleen.

Hihittelin 17-vuotiaalle, joka harppoi ohitseni ja totesi uhmakkaasti: ”Haluutsä piriä”. Ihmismassa ympärillä kaklatti muodottomasti. Jos urheilun ytimessä ovat konkretia ja lapsekas liikkeen riemu, mitä muuta voittojuhlat voivat olla? Voittaminen, urheilijan ensin omistettuaan kaiken sen tavoittelulle, on suihkulähteeseen hamuavien tuhatpäisten joukkojen paljasta riemua. Mahdottomuus muuttuu mahdottomaksi; et enää näe itseäsi, koska se ei ole tarpeen.

**

Kävelen aamuyöllä kotitaloni metalliportille. Kaiku on hiljentynyt ja juhlat myös. Orastavan persikkaisessa aamussa luen puhelimen näytöltä banaalista nationalismista, joka kasvaa seuraavan vuorokauden hetkelliseksi muotisanaksi.

Yhden yön ajan urheilujuhla on kuljettanut voitossa pyydetyn poltteen rippeitä vähän kauemmas, kohti messuajia. Seuraavalla miekkailuoppitunnilla mustiin pukeutunut valmentajani läimäisee aseensa huonosti rakennetun puolustukseni läpi päälakeeni kuin kirveen. ”Ei! Miksi!” hän huutaa tragediaa elehtien.

Lopulta urheilu on miekkailua, uintia, luistelua, juoksua ja kamppailua niin kauan, että tekee jotain, mitä ei koskaan aiemmin ole tehnyt. Saa jotain, mitä ei aiemmin ole saanut. Urheilija haluaa olla paras ja voittaa ja tehdä juuri sitä mitä tekee eikä perustella voittamista. Katsoja näkee sen. He ovat onnellisia ja syyllisiä ja se riittää, joskus.

**

Vieraskynä Sofia Blanco Sequeiros on säilän Pohjoismaiden mestaruuskisoissa vuosina 2011 ja 2018 ansioitunut kirjoittaja. Hän totesi ensimmäisen mitalin olevan hyvä syy kouluttautua filosofiksi ja toisen hyvä syy alkaa suunnitella väitöskirjaa. Filosofian lisäksi Blanco Sequeiros on kiinnostunut todellisuuksista, joita ihmiset luovat: asioista, joita he tietävät sekä asioista, jotka jäävät heille tuntemattomiksi.