Kategoriat
Kulttuuri

Kirjallisuus kehittyy – entä lukija?

Vieraskynä: Aleksi Wilenius

Keskittyykö kirjallisuuskeskustelu liikaa muutaman tähden ympärille? Entä olisiko lukijan tartuttava rohkeammin klassikoiden sijaan tuntemattomampien nimien teoksiin? Näitä kysymyksiä pohtii Aleksi Wilenius Vita nuovan uudessa vieraskynätekstissä.

Minun oli aivan pakko takoa päivämäärä 12.12. elämäni kirjalliselle aikajanalle. Runeberg-palkintoehdokkaat heitettiin tällöin niminä keskelle virtuaalista keskustoria. Palkintolistalla ei toki sinällään ollut minulle minkäänlaista kiihkoa kasvattavaa mahtia, mutta ne kommentit.

Päädyin viattomasti selailemaan Facebookissa Kirjallisuuden ystävät -ryhmää, jota kuka tahansa saattaa lukea ryhmään liittymättä. Ketjussa jokainen oman elämänsä kirjallisuudentutkija ja vain kustannussopimuksen päässä bestselleristä kynäilevä konkari ruoti tiukkaotteisesti tätä listaa, jossa oli vain yksi Kirjailija: Pirkko Saisio.

On meinaan olemassa Kirjailijoita ja kirjailijoita. Remekset, oksaset, tervot. Ja sitten on nämä toiset, joiden kannattaisi paradoksaalisesti tehdä elämällään aivan jotakin muuta kuin kirjoittaa. Nämä nimettömät ovat aivan eri maata, eivät mahdu edes samaan ketjuun. Massat eivät lue uutta kirjallisuutta, vaan sotkeutuvat sivuihin, jotka ovat täynnä tuttujen nimien turvallisia sanoja. Kyllähän minä tiedän, mitä se Kirjallisuus on – ei ole olemassa uusia tekijöitä, ei suuntauksia, vain klassinen romaani: helvetin ”vetävä” tarina, alku, keskikohta ja loppu, asiatyylinen kieli ja kovat kannet.

Suoranaisesti kaivertaa syvästi ylipäänsä se, että taidetta, ja nimenomaan kirjoja, asetetaan jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. On absurdia asettaa abstraktinen asia toisen kaltaisensa yläpuolelle. Ymmärrän, että kirjallisuudessa on olemassa traditioita, joita vastaan voidaan peilata teoksen onnistumista, mutta kyseessä on aina taideteos, jonka jokainen lukija ottaa omakseen erilaisin tavoin. Suomenkin kokoisella kielialueella kirjoitetaan valtava määrä kirjallisuutta – niin hyvää kuin huonoa. Joka tapauksessa kyse on makuasioista. Monien kirjallisuuspalkintojen funktio on lähinnä myynnin edistämisessä, sillä palkintoleiman avulla saadaan ihmisjoukot ostamaan vuoden taideteoksia, jotka muutamista ihmisistä koostuvat raadit ovat valinneet “parhaiksi”. Ja kustantamot sekä kirjakaupat nauravat.

Nykypäivän haaleassa muutosmyrskyssä tietotekniikan sekä globalisaation lisäksi monet muut asiat muuttavat muotoaan. Kirjallisuus kehittyy. Eikö lukijankin tulisi liikahtaa eteenpäin?

Individualistisesta kulttuurista huolimatta ihminen on luotu laumaeläimeksi. Yksilö tarvitsee ryhmän hyväksyntää tehdessään uusia ratkaisuja, ja sosiaalinen paine saattaa ajaa tekemään päätöksiä, jotka eivät ole täysin omia. Vaikka jokunen kirjailija nouseekin esikoisvuotenaan virtuoosien joukkoon, on kirjallisella tantereella vääristynyt noidankehä: Ihmiset ostavat niin sanotusti varmoja nimiä. Lehdet kirjoittavat samoista kirjoista, sillä tilausta on. Koulussa luetetaan klassikoita myös niillä nuorilla, jotka eivät ole löytäneet vielä lukemisen intoaan. 

Miten kukaan tarttuu pienkustantamon julkaisuun, kun koko kirjallinen keskustelu pyörii muutaman nimen ympärillä? Ja kun uusia nimiä nousee ilmi vähemmän mediaseksikkäiden teosten kera, ollaan valmiina teilaamaan lukematta niin kirja kuin tekijä. Voihan se olla, että sananlasku ”ei vanha koira uusia temppuja opi” antaa jonkinlaisen todenkatkuisen roiskauksen. Kyse on kuitenkin lähinnä halusta – ja vastuusta – joka sekä yksilöllä että medialla on osallistuessaan kirjalliseen keskusteluun. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s