Mikä liberalismia vaivaa eli miksi kaikki on pielessä?

Samu Kuoppa

Liberalismi on kapitalistisen järjestelmän ystävälliset kasvot ja omaksumamme arkijärki, joka hallitsee elämäämme. Nyt se on kriisissä. Samu Kuoppa analysoi Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun teoksen  Mikä liberalismia vaivaa? sanomaa, ajatuksia ja sitä, miksi liberalismi ei enää toimi.

Liberalismi oli vahvimmillaan 1990-luvun alun jälkeen, Francis Fukuyaman termein ”historian lopussa”, jolloin läntisen liberaalin maailmanjärjestyksen valta näytti pysäyttämättömältä. Vuoden 2008 finanssikriisi johti kuitenkin myös liberalismin kriisiin. 10 vuotta myöhemmin äärioikeisto valloittaa parlamentteja ympäri maailmaa ja perustavanlaatuiset ihmisoikeudet on politisoitu mielipidekysymyksiksi. Muodollisesti maailmassa on ihmisoikeudet ja tasa-arvo, vaikka todellisuudessa maailmassa vallitsee ihmisryhmiä alistava luokkataistelu, sukupuolittunut sorto, rodullistava rajakontrolli ja epätasaisesti jakautuva ympäristötuho.

Euroopassa katsotaan sivusta, kun Välimeren rannoille kelluu pakolaisten ruumiita. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia karsitaan (esimerkiksi puolalaiset kaupungit julistautuvat joukolla HLBTIQ-ideologiasta vapaiksi vyöhykkeiksi). Työttömyys kasvaa, talouskasvua ei ole, mielenterveysongelmat lisääntyvät suunnattomalla vauhdilla. Samaan aikaan totaalinen tuho ilmastonmuutoksen myötä lähestyy. Ihmiset eivät enää usko, että heidän elämästään tulisi millään tavalla parempaa kuin heidän vanhempiensa elämästä. Arjesta on tullut vääjäämättä lähestyvän romahduksen odottelua. Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun teos Mikä liberalismia vaivaa? (Kosmos) pyrkii avaamaan nykyisen kehityksen taustoja. Miksi liberaali maailmanjärjestys murenee ja mitä on luvassa sen jälkeen? Lahtisen ja Purokurun teos olisi suositeltavaa luettavaa ihan jokaiselle yhteiskunnasta ja sen järjestyksestä kiinnostuneelle. 

”Kun presidentiksi valitaan äärioikeistolainen törkyjyrä, liberaali näppäilee puhelimeensa ’Olen häkeltynyt’ ja miettii, että ovatpa ihmiset tyhmiä ja ilkeitä, kun eivät äänestä järkevämpiä miljonäärejä suorittamaan leikkauksia.”

Länsimaissa liberalismi on ollut ajattelun ja käytöksen oletusarvoinen muoto, se on määritellyt sen, miten kaikkien tulee elämänsä järjestää. Yhteiskunnallista järjestystä hallitseva taloustiede perustuu liberalistiseen ajatteluun. Sama tausta on myös julkisen keskustelun normeilla sekä koulun yhteiskuntaopin perusteilla. Meidät kasvatetaan liberaaleiksi, halusimme tai emme. Edes sen vaikutuksen hahmottaminen vaatii aktiivista käsittelyä, koska liberalismi on kasvanut elämämme kiinteäksi osaksi historian saatossa.

Liberalismin voi yhdellä lauseella yksinkertaistetusti määritellä ideologiaksi, joka pitää keskeisenä arvonaan vapautta johonkin tai vapautta jostakin. Se jaetaan yleensä arvo- ja talousliberalismiin, mutta nämä termit ovat aivan liian yksinkertaistavia eivätkä ne kuvaa ideologiaa tarvittavan monipuolisesti. Lahtinen ja Purokuru lähtevät liberalismin käsittelyssä liikkeelle sen jakamisesta kiinnostavasti kahteen osaan: Pinta- ja syväliberalismiin. Pintaliberalismi on näkyvä, poliittinen suuntaus, jonka ytimessä on markkinoiden ja yksilöiden ihannoitu vapaus. Pintaliberaalit näkevät edistyksen vaativan rauhallista kehitystä pienin askelin – esimerkiksi ilmastonmuutokseen ratkaisu on sähköautojen hankkiminen, led-lamppujen vaihtaminen ja markkinoihin luottaminen. He olettavat ihmisten olevan tasa-arvoisia riippumatta todellisuudesta, kuten luokasta, sukupuolesta ja rodullistamisesta. He määrittelevät itsensä mielellään liberaaleiksi, yleensä kovaan ääneen erityisesti sosiaalisessa mediassa ja illanvietoissa.

”Tyypillisiä esimerkkejä pintaliberaaleista ovat startup-yrittäjät ja johtavien sanomalehtien toimittajat. Myös itseään ’järkivihreinä’ tai ’vapaamielisinä kokoomuslaisina’ mainostavat poliitikot ovat liberaaleja tässä mielessä.”

Syvä liberalismi sen sijaan on sisällämme riippumatta suhtautumisestamme liberalismiin aatteena. Se on sisäistettyjä käytäntöjä, joiden mukaan toimimme jatkuvasti. Siihen kuuluu pintaliberalismin piirteitä, joita ei tunnisteta liberalistisiksi. Esimerkiksi näkemys yhteiskunnan rakentumisesta pohjimmiltaan yksilöiden ympärille sekä maailman käsittäminen omistussuhteiden kautta. Lahtisen ja Purokurun teos onkin esitys tästä syvästä liberalismista, joka hallitsee meitä huomaamattamme. Se on muovannut näkemyksemme koko yhteiskunnasta.

Syvässä liberalismissa kapitalistinen järjestys sisällytetään koko maailmaan. Jopa parisuhteet nähdään markkinoiden kautta, parisuhdemarkkinoiden kilpailuna, joka saa ihmissuhteet näyttämään omistussuhteisiin perustuvalta kysymykseltä. Syvä liberalismi on paljon laajempaa kuin pintaliberalismi. Se on niin laajalti hyväksyttyä, että harva poliittinen liike länsimaissa kyseenalaistaa liberalismin syvärakenteita millään tavalla. 

Liberalismista onkin tullut kyseenalaistamatonta arkijärkeä. Tosiasiassa se on joukko poliittisia hankkeita pääomien, markkinoiden ja valtasuhteiden turvaamiseksi. Klassisen liberalismin aikana liberaalit (mm. Adam Smith) pitivät yksityisomaisuutta ja markkinoita luonnollisina ilmiöinä, ja valtio oli pidettävä kaukana niistä. Uusliberalismi taas kehittyi 1900-luvulla ajatuksesta, jonka mukaan markkinat ja muut kapitalismille elintärkeät instituutiot ovat keinotekoisia. Siksi niitä on jatkuvasti tuettava valtion taholta, mikä onkin ainoa syy uusliberaalein silmin valtion olemassaololle. Kyse onkin aina ollut omistusoikeuksien ja vallan suojelemisesta.

Kuten Lahtinen ja Purokuru huomauttavat, liberalismiin yhdistettävä vapaus on läpi historian kuulunut tosiasiallisesti vain tietylle osalle ihmisiä; heille, joilla on omaisuutta ja valtaa. Liberalismi ei olekaan lähtökohtaisesti ollut demokratialle myönteinen ajattelumalli. Pikemminkin päinvastoin: John Locken liberaaleihin markkinanäkemyksiin vaikuttivat huomattavasti Locken omat viritykset orjakaupan saralla. Kehitystä on toki tapahtunut: äänioikeus on myönnetty muillekin kuin rikkaille miehille. Mutta tässä kehityksessä ei ole kyse liberalismin menestyksestä, vaan muutos on tullut sen ulkopuolelta. Valtarakenteiden suojelu on edelleen liberalismin keskiössä. Liberaali arkijärki määrittelee kapitalistisen järjestelmän aiheuttamat konfliktit ja eriarvoisuuden mielipide-eroiksi, joista voidaan keskustella ja joille voidaan rauhassa tehdä pieniä, arkisia muutoksia. Kunhan kokonaisuuteen, näennäisen harmoniseen edistyksen ja vapauksien rakennelmaan ei kosketa. 

”Kun poliittiseen järjestelmään tuskastuneet ihmiset nostavat perussuomalaiset suosituimmaksi puolueeksi, liberaali huudahtaa ’Todella kylmää kyytiä’, mutta hillitysti, sillä liberaalin teot ovat hillittyjä ja järkeviä, toisin kuin ei-liberaalien.”

Liberalismin ylivaltaa avataan teoksessa gramscilaisen hegemonian kautta. Gramscille hegemonia tarkoittaa yhteiskunnallista määrittelyvaltaa: valtaa määritellä julkisen keskustelun rajat ja pidemmälle vietynä aina se, mitä yhteiskunnassa pidetään normaalina. Gramscin mukaan ”intellektuellit” vaikuttavat olennaisesti yhteiskunnan kehitykseen. Lahtinen ja Purokuru näkevät intellektuelleina ainoastaan ”talousviisaiden” joukon. Suuryritysten johtajista konsultteihin nämä toimijat ovat Gramscin tarkoittamia julkisia filosofeja, mutta samaan ryhmään kuuluvat myös julkisuuden henkilöt yleisesti ja esimerkiksi toimittajat. Jälkimmäiseen voidaan laskea jossain määrin myös kirjan tekijät itse. 

Esimerkiksi suuri sovinisti ja kansanmies Teemu Selänne on yhteiskunnallinen intellektuelli tässä laajassa mielessä, ikävä kyllä. Samoin vaikkapa tubettajaringeistä löytyy lukuisia ihmisiä, jotka voisivat halutessaan kääntää yhteiskunnan suuntaa inhimillisempään – toistaiseksi he eivät toki niin tee, vaan keskittyvät good vibes -pöhinään. Tätä voi pitää puhtaana kieltäytymisenä, silmien sulkemisena, joka estää ymmärtämästä – niin koko yhteiskuntaa kuin toisaalta myös omaa vastuutaan. Eetu Viren on puhunut tästä kieltäytymisestä yhtenä vallankäytön muotona, nimeten sen Saska-funktioksi puhuessaan Helsingin Sanomien toimittajien “kyvyttömyydestä” ymmärtää maailmaa ympärillään.

Talousviisaiden aktiivista toimintaa lukuun ottamatta julkiset mielipidevaikuttajatkin (intellektuellit) ovat passiivisia liberalismissa eläviä toimijoita, jotka Lahtisen ja Purokurun teoksen esittämien liberalismin hegemonisten teesien mukaisesti näkevät yhteiskunnan rakentuvan tiettyjen liberalismista lähtöisin olevien kuviteltujen itsestäänselvyyksien ympärille. Näitä väitteitä ovat esimerkiksi seuraavat:

–          Yksilöillä on perustava oikeus yksityiseen omistukseen, eikä tämän omistuksen suuruutta tule rajoittaa.

–          Yhteiskunta järjestyy tehokkaimmin ja luontevimmin joukoksi erilaisia markkinoita, joilla kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Tämä koskee yhtä lailla parisuhteita, töitä ja kiinteistöjä. Yksilöt kilpailevat näillä markkinoilla.

Liberalismin teesien mukaan toimivaa yhteiskuntaa pidetään kiistämättömänä totuutena, eikä poliittisena muodostelmana, joka voidaan tarpeen vaatiessa kiistää. Esimerkiksi kiinteistökupla ja kasvava asunnottomuus ei ole liberaalin mielestä ongelma, vaan se johtuu lähinnä siitä, ettei kadulle joutunut yksilö ollut tarpeeksi hyvä kilpailija markkinoilla, jotka korjaavat kyllä asian joskus. Tai ainakin näin liberaali uskoo.

Koronakriisi on tuonut esiin liberalismin yhden merkittävän ongelman. Yhdysvallat, jota voidaan hyvällä syyllä pitää yksilön vapauksiin uskovan liberalismin malliesimerkkinä, on osoittautunut täysin kyvyttömäksi huolehtimaan kansalaisistaan kriisin aikana. Toisaalta myös kansalaiset itse ovat sankoin joukoin osoittaneet mieltään koronarajoituksia vastaan. Tämä johtuu vain siitä, että rajoitukset nähdään ristiriidassa yksilönvapauksien kanssa: vapaus tehdä työtä, kilpailla toisia vastaan ja hankkia pääomaa esteettömästi on suurempi kuin vastuu muiden ihmisten hengestä. 

”Kysymykseen, ‘mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle’. Robinson Crusoe vastaa: kapitalistisen yhteiskunnan.”

Epäpoliittiseksi on muutettu yhteiskunnallisen järjestyksen ohella talous, jonka ongelmat esitetään erityisinä teknisinä kysymyksinä, politiikan ulkopuolella olevina objektiivisesti tarkasteltavina asioina. Liberalismia nykypäivänä voikin kuvata teknokraattiseksi – se pyrkii välineellistämään koko poliittisen konfliktin asiantuntijavallan kautta käsiteltäväksi yksinkertaiseksi kysymykseksi. Teknokraattisuus pohjautuu ajatukseen, etteivät ihmiset ymmärrä objektiivisia taloudellisia tosiasioita ja siksi heidät tulee pitää etäällä varsinaisesta päätöksenteosta. Liberalistien lempilelu, puhdas uusklassinen taloustiede vailla mitään sosiaalisia tai ympäristöä huomioon ottavia vivahteita on noussut tämän epäpoliittisuuden mantran kautta tieteiden tieteeksi, neutraaliksi yhteiskunnan oppikirjaksi. Esimerkiksi Nobel-voittaja Bengt Holmström on esittänyt taloustieteen olevan lääketieteen kaltainen ala, jota vain harvat ymmärtävät ja josta ei edes tarvitse puhua liikaa kansalaisille. Siinä pyritään ainoastaan tekemään tarvittavat, oikeat päätökset noudattaen tiettyjä politiikan ulkopuolelle asetettuja laskutapoja ja käytäntöjä.

Taloustiede toki todellisuudessa on poliittista, kuten mikä tahansa muu tutkimus, näkemys tai ajatus. Siinäkin tarkastellaan yhteiskuntaa tietystä positiosta. Vallalla on viimeiset vuosikymmenet ollut uusklassinen taloustiede, joka pohjaa pitkälti uusliberaaliin perinteeseen, markkinoiden rajoittamattomaan vapauteen ja “vahvemman oikeuteen”. Usein taloustieteessä kyse on tehokkuudesta ja talouden kasvusta, joka jättää tulojen jakautumisen ja sen yhteiskunnalliset seuraukset huomiotta. Silti valtavirtataloustiede esitetään ”talousviisaiden” toimesta usein luonnontieteellisiä faktoja tuottavana tieteenä. 

“On ironista, että liberaali yhteiskuntajärjestelmä, jota perustellaan tasa-arvolla, ylläpitää historian aineellisesti epätasa-arvoisinta tilannetta. Muutama ihminen omistaa enemmistön vauraudesta, ja orjuutettuja ihmisiä on lukumääräisesti enemmän kuin koskaan.”

Liberalismin ylivalta on alkanut viime vuosina purkautua. Parlamentaarisesti äärioikeisto rikkoo rajoja ja houkuttelee perinteisen konservatiivisen oikeiston entistä jyrkemmälle linjalle (Kokoomuksen ja KD:n rehellinen köyhien ja vähemmistöjen alistamislinja). Se yhdistyy taloudelliseen kehitykseen, jossa liberaali kapitalismi ei pysty tarjoamaan enää talouskasvua, mikä saa jokaisen tolkun oikeistolaisen vaatimaan verojen alentamista pseudotieteellisen valumaefektin varjolla. Valumaefektin mukaan ylimpien tuloluokkien verotuksen alentaminen parantaisi myös köyhimpien asemaa tulojen ja pääomien valuessa alaspäin. Valumaefekti on kumottu jo useaan otteeseen virheellisenä, mutta se ei ole estänyt esimerkiksi suurta talousviisasta, Juhana Vartiaista vaatimasta sitä vuosi toisensa perään.

Lahtinen ja Purokuru huomauttavatkin, että liberaali järjestys tarjoaa taloudellisen kriisin ratkaisuksi ainoastaan lisää leikkauksia järjestelmän ”kestävyyden” nimissä. Kestävyys yhdessä kilpailukyvyn kanssa on noussut liberaalin lempikäsitteiksi, joilla perustella jokaista eriarvoisuutta edistävää poliittista linjanvetoa teknisenä ratkaisuna, jolle ei ole vaihtoehtoja. Suomessakin tähän on ryhdytty 1990-luvulta lähtien, kilpaillen siitä kuka leikkaa eniten. Talousviisaiden viesti vaikuttaakin olevan, ettei tasa-arvoinen hyvinvointivaltio ole enää mahdollinen, vaan se on uhaksi talouskasvulle, minkä takia hyvinvointivaltiota karsitaankin heidän toimestaan askel askeleelta.

Tämä kehitys on kuitenkin saanut myös kritiikkiä kriisiytyessä. Kapitalistiselle järjestelmälle asetetaan kysymyksiä Financial Timesista suuryritysten johtajiin. (Täytyy toki huomioida, että Jeff Bezosin kaltaisten ihmisten lupauksia vastuullisemmasta toiminnasta ei usko kukaan.) Näiden ”rohkeiden” avausten taakse kätkeytyy kuitenkin ajatus siitä, että liberaalia kapitalismia voidaan muokata sen sisältä, sujuvasti kuten ennenkin. Ehkä sentään hieman normaalia isommilla muutoksilla. 

“Liberalismi juhlii saavutettua edistystä samalla, kun sekä ihmiset että muu elämä kohtaavat massasukupuuton jyrkän epäyhtäläisistä asemista.”

Hälyttävä tarve rajummalle muutokselle on nähtävissä ja se perustuu pitkälti liberalismin ”rauhalliseen edistyksen ajatukseen”. Koska liberalismi ei kykene muutoksiin varsinkaan nopealla aikavälillä, se ei enää toimi. J. M. Keynes sanoi aikanaan kuvaavasti ”in the long run we are all dead” viitatessaan uusliberaalin talousajattelun näkemykseen yhteiskunnan kehityksestä ja sen tasapainottumisesta pitkässä juoksussa. Potentiaalisesti joskus tapahtuvasta kehityksestä ei kuitenkaan ole hyötyä nyt. Hidas kehitys kohti uutta ei pelasta ilmastonmuutokselta. Sama ongelma koskee talouskriisien yhteydessä kärsiviä ihmisiä: köyhimpien sosiaaliturvasta leikkaaminen kriisin hetkellä ei auta heitä silloin – eikä kyllä myöhemminkään. 

Ilmastonmuutos on paras esimerkki tästä ristiriidasta. Tarvittavat teknologiset ratkaisut ovat jo olemassa. Vaikeus on siinä, ettei niiden taakse saada tarpeeksi poliittista voimaa. Ilmastonmuutoksessa on teknisten ratkaisujen sijaan kyse vaurauden ja itsemääräämisen epätasaisesta jaosta. Siinä on kyse on maailman valtarakenteiden muuttamisesta, mikä ei onnistu nykyisten poliittisten raamien sisällä. Globaalin vapaakaupan ja suuryritysten vaikutusvallan ympärille rakentuvat ekoinnovaatiot tuovat ainoastaan mielikuvan eteenpäin menevästä kehityksestä samaan aikaan kun helleaallot, hirmumyrskyt ja jäätiköiden sulaminen tapahtuvat juuri nyt eikä vasta joskus vuosikymmenien päästä.

Ihmiset ovat unohtaneet historiansa. Orjuuden lopettaminen, tasa-arvon kehittäminen, työläisille oikeuksien antaminen. Näitä kaikkia yhdistää se, ettei niitä olisi voitu saavuttaa liberaaliin tapaan ”markkinoihin luottamalla ja hitaalla edistyksellä”. Suomikaan ei olisi itsenäistynyt ilman kansalaistottelemattomuutta. Yhteiskunnan suuret muutokset ovat aina tapahtuneet järjestelmää rikkovien ja muuttavien tekojen kautta – esimerkiksi kurjuudessa eläneet työläiset saivat lisäoikeuksia lakkoilemalla. Eivät keksimällä uusia tehtaan sisäisiä innovaatioita, kuten isompia ja ekologisempia koneita, vaan vahvan poliittisen liikkeen kautta, joka rikkoi normeja, osoitti mieltä epäoikeudenmukaisuuksien edessä vaatien yhteiskuntaa toimimaan.Lahtisen ja Purokurun yksi keskeisimmistä teeseistä teoksessa on yksinkertainen, mutta totta: liberaali kertomus jatkuvasta edistyksestä on mennyttä ja on hyvin vaikea yrittää teeskennellä elämän kykenevän menemään parempaan suuntaan. Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on mahdotonta, sitä on mahdollista enää hidastaa. Ihmisoikeudet on politisoitu – oikeus ihmisarvoiseen elämään näyttäytyy nyt puoluepoliittisena kysymyksenä.  Mikä liberalismia vaivaa? on kärkkäästi piikittelevä ja nopeasti kolahtava kuvaus yhteiskunnasta, joka hajoaa yksilökeskeisyyteensä ja ahneuteensa. Se selittää, miksi juuri nyt kaikki on pielessä emmekä tee asialle mitään.