Vieraskynä: Tiina Heinonen
Uusi sukupolvi
Aikuiset (ohjaus: Anna Dahlman, YLE 2019-2021) on tv-sarja kaupunkilaisten milleniaalien arjesta Helsingin Kalliossa, joka on ehtinyt lyhyestä olemassaolostaan huolimatta saavuttaa jo jonkinasteisen kulttisuosion – etenkin ikäisteni nuorten aikuisten keskuudessa. Sarjan keskushahmo Oona (es. Anna Airola) on raskas, mutta sympaattinen altavastaaja, joka rikkoo useita tyypillisen naispäähenkilön konventioita.
Nyt tunnustan rakkauteni Oonan kaltaisia naishahmoja kohtaan sekä pohdin, mitä heidän esiinmarssittamisensa kertoo ajastamme ja Y-sukupolvesta. Lisäksi tarkastelen, ovatko naisille varatut tunkkaiset representaatiot vihdoinkin väistymässä raikkaampien ja syvällisempien henkilökuvausten tieltä – jos, niin miten, ja kuinka tämä on nähtävissä juuri Oonassa?
Mikä meitä vaivaa?
Sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella Oona on 24-vuotias kahvilayrittäjä, jonka elämässä kaikki tuntuu ensivilkaisulta sujuvan vähän sinnepäin tai vaihtoehtoisesti ei ollenkaan. Tuore ex-poikaystävä Tuomas on löytänyt rinnalleen ärsyttävän täydellisen uuden kumppanin, Yolan, oman yrityksen talousasiat ovat silkkaa hepreaa ja menneisyyttä ”kokkolalaisena maalaisjunttina” on yllättävän vaikea piilottaa.
Tässä suhteessa Oonan voidaan nähdä siis olevan varsin tyypillinen komediallinen päähenkilö, jota määrittää genreen sidottu ironisen katseen positio.
Tämän esiin tuominen heti alkuunsa tuntuu jokseenkin lattealta, mutta sanon tämän silti: on virkistävää, ettei Oona määrity missään vaiheessa sarjaa ainakaan kovin vahvasti parisuhteidensa kautta, vaan hänen tärkeimmäksi ihmissuhteekseen voisikin nostaa romanttisten rakkauksien sijaan hänen parhaan ystävänsä Artun (es. Elias Salonen). Karikoita tulee – kuten jokaisessa ystävyyssuhteessa – mutta lopulta ne ylitetään yhdessä, ja heidän keskinäinen kemiansa onkin eräs sarjan kantavimmista voimista.
Mainitsemani virkistävyys puolestaan kertoo luultavasti siitä, että populaarikulttuuri edelleen liian usein ihannoi yhteiskunnan luomaa, loputonta narratiivia, jossa parisuhde asettuisi automaattisesti muiden ihmissuhteiden yläpuolelle. Tämä koskee erityisesti naisia ja palvelee mutkattomasti avioliittoon kannustavaa yhteiskuntanormia.
Avioliittoon kannustava yhteiskuntanormi taas perustuu siihen patriarkaaliseen maailmankuvaan, jossa naisten seksuaalisuutta on yritetty vuosisatojen ajan säädellä tekemällä heistä mahdollisimman nopeasti äitejä ja vaimoja. Edellä maininut roolit eivät välttämättä ole olleet meitä edeltäneille sukupolville pelkästään valintoja, vaan myös jotain, mitä yhteiskuntakelpoisen naisen on odotettu toteuttavan.
Tämä on näkynyt myös lukuisissa naishahmoille kirjoitetuissa tarinalinjoissa, joissa yhdeksi keskeisimmistä kysymyksistä nousee lähes poikkeuksetta se, miten nämä suhtautuvat äitiyteen. Oona sen sijaan on tyypillinen sukupolvensa edustaja, joka ei tiedä, haluaako edes välttämättä lapsia.
Ongelmaksi tämä näyttääkin muodostuvan lähinnä hänen isälleen Markulle (es. Ville Myllyrinne) joka jo ennakkoon haikailee mahdollisesti menetettyä isoisyyttään. Kuilu 20–30 vuoden takaisiin perhearvoihin syntyy pääasiassa siitä, että yksilöllä on enemmän yhteiskunnan ulkopuolista määräysvaltaa omiin polkuihinsa, ja niiden kaikenlainen tutkiminen, jopa tietynlainen päättämättömyys, on täysin sallittua.
Tyttö Y
Vaikka Oonaa on luonnehdittu raskaaksi, jopa jossain konteksteissa sangen ärsyttäväksi päähenkilöksi, on hän itse asiassa raikas tuulahdus naisrepresentaatioiden ohuessa kirjossa.
Oonan henkilöhahmoa määrittää vahvasti tarve näyttäytyä hieman parempana kuin hän oikeasti onkaan. Lisäksi tasapainottelun vaikeus jonkin oman, todellisen itsen ja ideaaliminän välillä ajavat hänet tuon tuosta kiusallisiin tilanteisiin, joita hän ei aina kykene ottamaan haltuun toivomallaan tavalla.
Epävarmuuksiaan hän ruokkii vertaamalla itseään jatkuvasti muihin. Tämä ei kuitenkaan tee Oonasta pelkkää sosiaalista miellyttäjää, joka vain hännystelisi ihailemiensa ihmisten vanavedessä. Päinvastoin – hänellä on ilmiömäinen kyky kääntää huomio itseensä, joskaan huomion laatu ei missään nimessä ole aina pelkästään positiivista. Kirjailijagaalaan purjehditaan tekemään vaikutusta pinkissä röyhelöunelmassa. Harmi vain, että kyseessä on paremminkin ironissävytteinen “gaala”, eikä Oonalla tosiasiassa ole aikomustakaan kirjoittaa kirjaa, vaan vältellä vaikeaa parisuhdekeskustelua on-off -poikaystävänsä Kuisman kanssa.
Oonan hahmon innovatiivisuus näyttäytyykin siinä, miten hänen vaikeina tai epämiellyttävinä pidetyt ominaisuutensa liitetään nimenomaan hänen sukupuoleensa, joita yhteiskuntamme ei yleisesti ole tottunut pitämään arvossaan.
Perinteisesti kärjistäen naishahmolle on tarjolla kahdenlaisia rooleja: Disneyn prinsessaelokuvista tuttuja, pelastettavia objekteja tai korostetun vahvoja toimijoita, joiden ansaitsema validius perustuu pitkälti siihen, että nämä käyttäytyvät maskuliinisia stereotypioita mukaillen.
Feminismin uuden, kaupallisen tulemisen myötä populaarikulttuuri alleviivaa mielellään eräänlaista bosslady-narratiivia, josta on tullut 2020-luvun ihannenaisen malli. Siinä Beyoncén kaltaiset “asennemuijat” kurottavat tähtiin kovalla työllä ja anteeksipyytelemättömällä habituksellaan. Alkujaan asennemuijat syntyivät 1990-luvun girlpowerin hengessä, ja ilmiö on sittemmin tuottanut liudan tavallisesti valkoisia, keskiluokkalaisia, perinteisen kauniita pärjääjätyttöjä, jotka raivaavat tiensä huipulle esteistä välittämättä.
Tässä narratiivissa ei tietenkään sinällään ole mitään vikaa – paitsi että se on pitkälti median luomaa fantasiaa ja todellisuudessa näin ollen mahdollinen vain äärimmäisen harvoille. Lisäksi se antaa ymmärtää, että rakenteelliset ongelmat – kuten se, että tyttöjä ja naisia yritetään jatkuvasti pienentää ja sulloa heille epäsopiviin muotteihin – olisivat ratkaistavissa yksilön omalla toiminnalla, jopa silkalla asenteenmuutoksella.
Oonan hahmo on kuitenkin ilahduttavan moniulotteinen verrattuna siihen, millaista kuvastoa populaarikulttuuri yleensä tarjoaa, tai vähintäänkin sen tarjoama käsittelytapa on riemastuttavan raikas.
Hahmona Oona joutuu kerta toisensa jälkeen kohtaamaan sen epämiellyttävän tosiasian, että haluaisi olla valtavan itsenäinen ja ympäristöstään riippumaton. Silti hän päätyy jatkuvasti tukeutumaan muihin ihmisiin, yleensä Arttuun tai vaihtuviin seurustelukumppaneihinsa. Oonan motto”Zero fucks given” taipuu yliyrittämisen seurauksena toistuvasti muotoon ”Zero fucks not given” – niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin (Veronpalautus – S2 E2). Toisin sanoen päälleliimatusta välinpitämättömyydestä tulee niin tavoiteltavaa, ettei lopulta muusta välitäkään kuin siitä, onnistuuko vaikuttamaan valitsemassaan roolissa tarpeeksi uskottavalta.
Näiden huomioiden pohjalta voisi aiheellisesti kysyä, eikö Oona sitten näin tule toteuttaneeksi juuri sitä ikiaikaista representaatiota, jossa naiset turvautuvat miesten apuun selviytyäkseen maailmassa.
Ehkä näin, mutta Oonan tarinan vaihtuvissa lähtökohdissa on nähtävissä kuitenkin aina se alkupiste, jossa hän kovasti yrittää pärjätä yksin. Siis toisin sanoen toteuttaa sitä perin utopistista naiseuden mallia, jossa omasta itsestään pitäisi jatkuvasti voimaantua ja koko maailma pelastaa ennen kuin voisi saada osakseen minkäänlaista hyväksyntää.
Se taas ei ole yksin Oonan, vaan tarkemmin ajatellen koko milleniaalisukupolven – ja etenkin sen sukupolven keskelle syntyneiden naisten – ongelma, jota sosiaalisen median alustat, kuten Instagram, ruokkivat yhtenään.
Täten Oonan voikin nähdä osaltaan edistävän representaatiota, jossa naisille annetaan viimein tilaa myös olla hölmöjä, ailahtelevaisia, itsekeskeisiä, heikkoja ja ylipäätään vastenmielisiä – ilman, että se tekee heistä millään tapaa arvottomampia.
Sukupuolittuneen huumorin kahdet kasvot ja tuntemamme lempeämpi, tulevaisuuden yhteiskunta
Vertailun vuoksi: niin ikään YLE:n tuottama Modernit miehet -sarja (2019–2020) perustuu yksinomaan kolmen hengen mieskaveriporukan edesottamuksille, jossa nämäkin kyllä yrittävät sopeutua yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin; perinteisen maskuliinisuuden ja fyysisen vahvuuden normin lisäksi vaaditaan myös muun muassa herkkyyttä ja erinäisiä tunnetaitoja. Siitä huolimatta miesten toilailuihin suhtaudutaan huomattavasti useammin veijarimaisen kevyellä ”pojat on poikia” -asenteella, eikä tällaisia hahmoja tyypillisesti nähdä alun perinkään ärsyttävinä, vaan päinvastoin – hellyttävän samastuttavina.
Sukupuoliroolit ja niihin kohdistuvat odotukset ponnistavat siis edelleen kaksoisstandardien varjosta, mutta murenevat kuitenkin vuosikymmen kerrallaan uusien, nuorten tekijöiden vallatessa alaa. Ehkäpä omat lapsemme saavat elää aidosti sellaisessa maailmassa, jossa odotukset olisivat kaikille nykyistä kohtuullisempia.
Mikäli tämä on liian idealistinen pyyntö, toivottavasti suomalainen tv-viihde tuottaa jatkossakin sellaisia vaihtoehtoisia todellisuuksia, jotka ainakin muistuttavat siitä, että kaikenlainen päämäärätön sekoilu, oman minäkuvan haalistuminen saavuttamatonta ihannetta vasten ja nuoruus loputtoman tuntuisena, epäkiitollisena välitilana ovat kaikki ihan OK.
VITA NUOVA 