Katri Jurvakainen & Samu Kuoppa
Toissapäivänä julkaistu Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n raportti piirtää entistä karumman kuvan ihmiskunnan tulevaisuudesta: aikaikkuna ilmastonmuutoksen dramaattisimpien seurausten torjumiseksi on enää hädin tuskin raollaan. Elämäntapamme on rakentunut alun perin tietämättömyydelle siitä, millä tavoin toimintamme vaikuttaa planeetan ekologisiin sykleihin, mutta viimeiseen 40 vuoteen ei ole voitu väittää tuhoisan toimintamme johtuvan tiedon puutteesta. Huolimatta valtavasta määrästä tietoa elämäntapamme kestämättömyydestä kollektiivinen käyttäytymisemme ei ole muuttunut ratkaisevasti. Ymmärtääksemme sitä, miksi jatkamme tuhon tiellä, on tarkasteltava sosialisaatiota, joka tuottaa tuhoisiksi osoittautuneita käsityksiämme normaalista, hyvästä, tavoittelemisen arvoisesta elämästä.
Aldous Huxley kuvaa vuonna 1932 julkaistussa romaanissa Uljas uusi maailma tulevaisuutta, joka tuntuu tänä päivänä surullisen todelta. Huxleyn dystopiassa vallalla on monopolistinen kapitalismi, jossa ihmisen tuotteistaminen on viety loogiseen loppuunsa saakka. Jo pienten lasten koulutuksesta lähtien ihmisille opetetaan elämän perusprinsiipit: töiden tekeminen ja mahdollisimman runsas kuluttaminen. Vaatteita ei paikata, vaan uusien vaatteiden ostaminen upotetaan lasten päähän hypnopedialla eli uniopetuksella.
Ihmiset hukuttautuvat keinotekoisiin nautintoihin, jotka saavat heidät aina hetkeksi unohtamaan murheensa. Pavlovin kokeiden kaltaisella ehdollistamisella heidät kasvatetaan sopeutumaan kulutus- ja nautintoyhteiskuntaan. Jos onni ei muuten saavu, tarjolla on somaa, alkoholin ja huumeet korvaavaa nautintoainetta, joka turruttaa mielen nykyisten mielialalääkkeiden tavoin.
Huxleyn yhteiskunnassa isoveli ei valvo, sillä sen ei tarvitse. Taide ja korkeakulttuuri on hävitetty, historia pyyhitty pois ihmisten mielistä. Yhteiskunnan johtaja kertoo menestystarinana, kuinka yhteiskunta on vaihtanut tieteen ja taiteen (näennäiseen) onnellisuuteen. Tuo onnellisuus on pikemminkin turtumusta ja välinpitämättömyyttä. Kun historiaa ei muisteta eikä tieteitä tai taiteita ole, harva osaa kyseenalaistaa vallitsevaa tilannetta, joka näyttäytyy vaihtoehdottomana. Samalla juuri kukaan ei ole kiinnostunut laajemmasta kuvasta, vaan tyytyy soman rauhoittamaan yksityiseen elämään.
Huxley ajoitti dystopiansa vuoteen 632 jälkeen Henry Fordin, tuon maailman jumalan, syntymän. Vuoteen 2495 on vielä riittävästi aikaa, joten Huxleyn dystopia voi hyvinkin toteutua. Ainakin olemme kovaa vauhtia matkalla kohti sitä. Ainut ongelma on, että ihmiset osana muuta elämää taitavat kuolla maapallolta aiemmin.
Tilanne: huono, huonompi, huonoin
Liki 40 vuotta tutkijoiden yksimielisyyttä ilmastonmuutoksen muodostaman globaalin uhan kriittisyydestä. 30 vuotta Rion sopimuksesta, jossa kansainvälinen yhteisö tunnusti tietoisuutensa ihmistoiminnan vaikutuksista ilmastonmuutokseen ja julkilausui erityisesti teollistuneiden maiden tarpeen ryhtyä välittömiin, kasvihuonekaasupäästöjä vähentäviin torjuntatoimiin. Lukemattomia kokouksia, raportteja, poliittisia ohjelmia, lupauksia, tiekarttoja, kestävyystavoitteita, lehtijuttuja, yritysten vastuullisuuskampanjoita, konsulttien laatimia muutosehdotuksia, teknologisia ratkaisuja, palkattuja vastuullisuusjohtajia, kestävän kehityksen koulutusohjelmia ja agendapapereita.
Koko sen ajan, jonka olemme olleet tietoisia vaikutuksestamme ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen ja laatineet suunnitelmia niiden torjumiseksi, globaalit kasvihuonekaasupäästöt ovat kasvaneet ja luonnonvarojen käyttö on lisääntynyt kiihtyvällä tahdilla. Kuljemme päivä päivältä nopeammin kohti sivilisaation romahdusta. Me tiedämme sen, mutta emme nosta jalkaamme kaasupolkimelta.
Samaan aikaan puoli miljoonaa suomalaista syö masennuslääkkeitä. Yhteiskunnallinen eriarvoistumiskehitys kiihtyy — jaottelemme ihmisiä yhä selkeämmin voittajien ja häviäjien leireihin. Opimme ajattelemaan eri elämänaloja kilpailun kenttinä, joilla menestyminen on kiinni tulkinnan mukaan milloin ahkeruudesta, sisusta, tai päivittäisestä heräämisajankohdasta, kuitenkin aina yksilön itsensä vastuulla. Pidämme elämässä menestyjinä niitä, jotka etenevät urallaan, ovat taloudellisesti toimeliaita ja kehittävät jatkuvasti itseään. He, jotka eivät kykene elämään yhteiskunnan odotusten mukaisesti, kokevat usein itsensä viallisiksi ja ovat vaarassa jäädä yhteisön ulkopuolelle, sillä arvotamme ihmisiä heidän (taloudellisen) hyödyllisyytensä mukaan. Näin kuulumisen ja osallisuuden kokemukset ovat ehdollisia ja alati uhanalaisia. Menestyjilläkään ei ole varaa pysähtyä hetkeksikään, tai heitä uhkaa putoaminen jatkuvan kehityksen kelkasta. Yhä useammat palavat loppuun yrityksissään olla riittäviä ja lunastaakseen paikkansa kunnon ihmisinä — yhteiskunnan tuottavina osasina. Epämääräinen merkityksettömyyden tuntu kalvaa myös useita heitä, jotka menestyvät tämän yhteiskunnan mittareilla. Monet eivät tiedä, millaisia päämääriä palvellakseen he nousevat päivittäin sängystä ja siirtyvät työpaikoilleen. Yhä useammat voivat pahoin ennennäkemättömästä materiaalisesta vauraudesta huolimatta.
Keskeinen kysymys kuuluu, mikä saa meidät jatkamaan toimintaamme, joka rapauttaa lajimme olemassaolon perusteita ja tuottaa pahoinvointia niin monille. Miksi valitsemme toimia tavoilla, jotka ovat osoittautuneet tuhoisiksi sekä itsemme että muun luonnon kannalta?
Ideologiaa ei valita, se omaksutaan
Me nimenomaan emme valitse tällä tavoin elämistä. Vallitsevan yhteiskunnan normien mukaan eläminen ei edellytä aktiivista valintaa — riittää, ettemme koskaan kyseenalaista käsityksiä ja toimintatapoja, joihin olemme kasvaneet sisälle. Ranskalaisfilosofi Louis Althusserin mukaan vallitsevaa tilannetta tukevaa ideologiaa, sen käsityksiä ja käytäntöjä tuotetaan yhteiskunnan jokaisella osa-alueella. Althusser käyttää “ideologisten valtiokoneistojen” termiä kuvaamaan sitä, kuinka erilaiset “valtiokoneistot” kuten erilaiset koulutukselliset, poliittiset, kulttuuriset ja tiedotukselliset yhteiskunnalliset toimijat tuottavat kukin tahoillaan erilaisia ideologioita. Valtaosa näistä on kuitenkin aina hallitsevan ideologian vallassa.
Ideologiset valtiokoneistot ohjaavat ihmisten ajattelua normalisoivan vallan keinoin: järjestelmän osana varttuessamme omaksumme kasvatuksen kautta sen normit, arvot ja ihanteet. Yksinkertaistetusti: sortava valta saa meidät tekemään asioita, joita emme haluaisi tehdä, kun taas normalisoiva valta saa meidät haluamaan ja tavoittelemaan asioita, joita systeemin säilymiseksi on suotavaa haluta (vaikka ne olisivat ristiriidassa onnellisuutemme tai lajimme selviytymisen ehtojen säilyttämisen kanssa). Normalisoiva valta on sisäistettyä valtaa: se saa meidät toimimaan tavoilla, jotka tukevat status quon jatkumista. Näin valtiovallan hallinta ei vaarannu. Vallan kahvassa olevan luokan ei tarvitse turvautua sortavan valtiokoneiston (armeija, poliisi yms.) suoraan väkivaltaan, jos se kykenee säilyttämään hallitsevan asemansa ideologisissa valtiokoneistoissa ja siten tuottamaan valtaansa jatkuvasti uudelleen arkisten käytäntöjen kautta.
Ideologisten valtiokoneistojen toimintaa luonnehtii valintojen ja ristiriitojen peittyminen sekä pyrkimys keskustelun sulkemiseen esittämällä vallitsevan ideologian mukaiset näkemykset luonnollisiksi, ainoiksi mahdollisiksi tai yksiselitteisesti kaikkien kannalta parhaiksi. Vaikka näkemykset ovat aina sidoksissa yhteiskunnan eri ryhmittymien intresseihin, niiden suhdetta ei yleisessä keskustelussa havaita tai varsinkaan haluta paljastaa. Näkemykset ja niihin perustuvat hankkeet (kuten julkisen talouden tehostaminen) voidaan esittää yleispäteviksi, mutta ne vääjäämättä painottavat tiettyjä päämääriä leimaten toiset tavoitteet tarpeettomiksi tai jättäen vaihtoehdot kokonaan huomiotta.
Althusserin mielestä koulu on tärkeimpänä ideologisena valtiokoneistona perinyt sen ideologisen tehtävän, jonka kirkko täytti kapitalismia edeltäneessä tuotantotavassa. Kasvatuksella, opetuksella ja koulutuksella on ratkaiseva merkitys yhteiskuntien tuotanto- ja uusintamisprosesseissa. Kasvatuksen arvonäkökulmat ja päämäärät kehittyvät vallitsevan ideologisen hegemonian piirissä, joten kasvatus on yhteiskunnallisesti määräytynyttä. Kasvatuksen ikuisena päämääränä voidaan nähdä ideaali ihmisyys, joka on kuitenkin sisällöllisesti joustava — se, mitä ihanteelliseen ihmisyyten katsotaan kuuluvaksi, määrittyy uusiksi kussakin ajassa. Yksi kasvatuksen keskeisimpiä tehtäviä onkin mahdollistaa yksilön kasvaminen yhteisönsä täysivaltaiseksi ja toimintakykyiseksi jäseneksi välittämällä hänelle tiedot, taidot, arvot ja asenteet, joiden avulla hän kykenee toimimaan osana yhteiskuntaa. Koulutus tekee meistä ideologisia subjekteja. Se saa meidät toimimaan ja ajattelemaan sillä tavoin kuin ajattelemme ja toimimme — tavalla, jota pidämme neutraalina, rationaalisena ja luonnollisena, koska olemme kasvaneet siihen sisään.
Uusliberalismi elämän ideologisina raameina
Elämme uusliberaalin hegemonian aikakautta. Sille tunnusomaista on kaiken elämään kuuluvan ekonomisointi, jatkuvasti laajeneva yhteiskunnan instituutioiden, kulttuurien ja elämänvalintojen laskelmointi, rahallistaminen sekä jatkuvan pääoman kasvun tavoittelu. Siihen kuuluu vahva usko markkinoiden itsesääntelyyn ja yksilöiden vapauden, ennen kaikkea taloudellisen vapauden korostamiseen. Samalla yksilönvapauden korostamisen kautta uusliberalismi vastustaa kaikkia valtion “holhoavia” toimintoja, jotka voisivat vääristää puhtaan kilpailun luonnollista tasapainoa. Uusliberaalin näkökulman voi tiivistää Margaret Thatcherin lauseeseen “ei ole olemassa yhteiskuntaa, vain yksilöitä”.
Kuvaava esimerkki uusliberaalin hallinnan leviämisestä on koulutuksen kenttä, jonka ratkaisuja ohjaavat nykyään kasvavissa määrin kapitalismin oletetut lainalaisuudet, budjettikuri ja talouspuhe. Koulutuksen kenties keskeisimmäksi tehtäväksi on nostettu elinkeinoelämän tarpeisiin vastaaminen. Koulutuksesta on tullut merkittävä osa rakennelmaa, jossa kaikki palvelee taloudellisen hyödyn ja tuottavuuden rationaliteettia — pohjimmiltaan siis pääomien kasautumista. Kuvaava esimerkki tästä on perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista löytyvä työelämä- ja yrittäjyyskasvatus, joka on yksi laaja-alaisen osaamisen tavoitteista. Tämä luo kuvaa siitä, miten koulutuksen suunta on muuttunut. Pyrimme kasvattamaan yrittäjäsubjekteja, jotka tavoittelevat voittoa ja pääoman kasautumista toimien tehokkaasti annettujen tavoitteiden eteen — emme kansalaisia, jotka kykenisivät arvioimaan kriittisesti heille asetettuja tavoitteita.
Nykyinen, laajalle levinnyt uusliberalistinen hallinta korostaa siis yhteiskunnallisten rakenteiden sijaan vapaita ja autonomisia yksilöitä. Tässä mallissa pyritään välttämään holhoavaa vallankäyttöä ja ohjaamaan ihmisiä “mahdollisuuksien” kautta ottamaan vastuu omasta elämästään, kantamaan vastuuta pärjäämisestään yhteiskunnan ja työmarkkinoiden nopean muutoksen keskellä. Vallankäyttö on näin yksilöivää: jos epäonnistut, et voi syyttää kuin itseäsi. Uusliberaali kapitalistinen järjestelmä toitottaa yksilönvapauden ihannetta ja samalla sitoo kansalaiset yhä tiukemmin otteeseensa sisäistetyn vallan keinoin. Siinä missä totalitaariset valtiot käyttävät näkyvästi sortavaa valtaa kansalaisiaan kohtaan, uusliberaalissa kapitalismissa valta on sisäistettyä ja siten vaikeammin tunnistettavissa olevaa ja vastustettavaa. Vallan ja hallinnan normien sisäistyessä yksilön itseymmärrykseksi ulkopuolista valvontaa ei tarvita. Otamme elämämme ideologiset puitteet annettuina: pidämme luonnollisina, arvovapaina ja neutraaleina ajattelu- ja toimintatapoja, jotka ovat tosiasiassa läpeensä poliittisia. Nuo puitteet yhdessä muodostavat maailmantulkintojemme perustan, “arkijärjen”, jonka pohjalta toimimme päivittäisessä elämässämme.
Ymmärtääksemme sitä, millaisten ideologisten perusoletusten sisäistyminen saa meidät toimimaan tavoilla, jotka ovat tuhoisia paitsi oman lajimme, myös muun luonnon kannalta, on syytä tarkastella lähemmin uusliberaalin kapitalistisen järjestelmän piirissä tapahtuvaa sosialisaatiota.
Halu järjestelmän moottorina
Kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri (2002) kuvaa uusliberaalissa kapitalistisessa järjestelmässä tapahtuvaa sosialisaatiota psykokapitalismin käsitteellä. Siinä ihmisen psykologiset ominaisuudet ja niiden muokattavuus näyttäytyvät keskeisimpinä tuotannontekijöinä ja yhteiskunnan ideologiset rakenteet suuntaavat yksilöiden halun kulutusorientoituneen järjestelmän vaatimusten mukaiseksi — eli ihmisen luontainen halu valjastetaan kapitalistisen järjestelmän moottoriksi. Olemme psykokapitalistisia olentoja: tässä yhteiskunnassa kasvaneina halumme ja preferenssimme ohjautuvat uusliberaalin kapitalismin intressien mukaisesti: se ohjaa sitä, mihin suuntaudumme elämässämme, mihin käytämme päivämme, miten toimimme sosiaalisissa suhteissamme, mitä pidämme elämässä mahdollisena tai tavoittelemisen arvoisena ja mitä taas vältettävänä, keitä arvostamme, keitä pidämme epäonnistujina, miten arvotamme itsemme ja miten kasvatamme lapsemme. Psykokapitalismille tunnusomaista on yksilökeskeisyyden, markkinalogiikan ja kilpailuajattelun, välineellisen rationalismin sekä ikuisen kasvun ja kehityksen ihanteiden sisäistyminen yksilön ajattelua ohjaaviksi “realiteeteiksi”. Kyse on yksilön psyykkisten rakenteiden ja yhteiskunnan ideologisten rakenteiden yhteenkietoutumiseta, jossa talousajattelu ja yksilökeskeisyys iskostuvat “normaaliksi ja luonnolliseksi” tavaksemme hahmottaa maailmaa. Psykokapitalismin sosialisaation myötä suhteemme itseemme, muihin ihmisiin ja muuhuun luontoon on taloudellisen laskelmoiva, ja elämän muut mahdolliset merkitykset hämärtyvät.
Värrin mukaan nykypäivänä kysymys yksilön identiteetistä on korvannut kansalaisuuden. Näin kysymys siitä, miten tulisi elää, typistyy yksilölliseksi projektiksi, kysymykseksi siitä, mikä on juuri minun tarinani, mitä saavutan elämässäni, miten erotun joukosta ja mistä tulen muistetuksi. Elämässä menestymisen nähdään olevan ensisijaisesti itsestä kiinni. Yksilönvapauden ihannoinnissa tuppaa vain usein unohtumaan, ettei “yksilöä” autonomisena, irrallisena, eheänä ja itselleen läpinäkyvänä oliona ole olemassa, vaan yksilön ajattelu muodostuu sosiaalisessa kontekstissa. Näin ollen ajattelumme on saamamme kasvatuksen (laajassa mielessä) määrittämää. Myös toisinajattelun ja -toimimisen mahdollisuutemme rakentuvat sosiaalisesti, joten edes se ei vapauta yksilöä yksilöksi siinä mielessä kuin yksilön usein miellämme — autonomiseksi toimijaksi. Tapamme jäsennellä ja arvottaa maailmaa sekä toiminnan mahdollisuutemme ovat aina sidoksissa lähtökohtiimme ja siihen yhteisöön, jossa kasvamme.
Arto O. Salosen ja Mikko Kurenlahden (2021) mukaan talouspuheen ulottaminen sinne, minne se ei kuulu, näivettää ihmisyyden ydintä. Markkinalogiikan ja talouden käsitteistön hiipiminen elämän eri osa-alueille ylitsevuotavaan yksilökeskeisyyteen yhdistettynä saa nykypäivänä monia irvokkaita muotoja. Kenties kuvaavin psykokapitalismin ruumiillistuma on henkilöbrändäys, josta puhuminen on arkipäiväistynyt. Siinä itseä markkinoidaan tarkkaan hiotun somepresenssin ja habituksen kautta kuin tuotetta muille pyrkien luomaan itsestään mahdollisimman mieleenpainuva, myyvä kuva. Lisäksi meitä kehotetaan verkostoitumaan aktiivisesti, mikä sisältää ajatuksen siitä, että ihmisiin tutustumisella on ensisijaisesti hyötyarvoa omien pyrkimysten kannalta. Kohtelemme paitsi itseämme, myös muita ihmisiä hallittavissa ja hyödynnettävissä olevina resursseina.
Psykokapitalismi saa siis meidät suhtautumaan itseemme hyödykkeen kaltaisena olentona. Markkina-arvomme muodostavat psyykkiset kyvyt ja ominaisuudet, jotka ovat alati kehitettävissä. Koulutuksen kentällä onkin puhuttu jo hyvän aikaa inhimillisestä pääomasta (human capital) keskeisenä valtioiden kilpailukykyä edistävänä tekijänä, jota voidaan lisätä yksilön ominaisuuksia kehittämällä. Elinkeinoelämän jatkuvan muutoksen ja teknologisen kehityksen vuoksi koulutuspolitiikassa on alettu korostaa elinikäisen oppimisen roolia: koulutuksen keskeisenä tehtävänä on tuottaa joustavia, muutokseen sopeutuvia osaajia. Elinikäinen oppiminen saattaa kuulostaa kauniilta ihanteelta, mutta sen kääntöpuolena on ikuinen riittämättömyyden tunne. Antti Saaren (2016; 2006) mukaan elinikäisestä oppimisesta on tullut velvollisuus, joka aiheuttaa jatkuvaa ahdistusta ja puutteellisuuden tunnetta, sillä mikään osaamisen taso ei riitä turvaamaan asemaamme tulevaisuudessa — yhteiskunnallisessa kilpailussa pärjääminen ja kasvottoman tulevaisuuden muuttuviin vaateisiin vastaaminen edellyttää jatkuvaa osaamisen päivittämistä.
Kun lisäksi ihmisarvomme on sidottu tuossa kilpailussa pärjäämiseen välineellisen rationalismin sisäistämisen kautta, panokset kehityksen kelkassa pysymiseksi ovat todella kovat. Monet ovat jatkuvasti kiireisiä, ahdistuneita ja uupuneina, ja nuo tilat koetaan normaaleina tai jopa positiivisina osoituksina siitä, että he ovat aikaansaavia ja tuotteliaita yhteiskunnan jäseniä. Kaikki eivät kestä kilpailun kasautuvia paineita — putoamisvaarassa ovat etenkin ne, jotka ovat sattuneet syntymään ilman sopivia kortteja, kuten keski- tai yläluokkaisia vanhempia, joilla on riittävästi voimavaroja auttaa jälkikasvuaan pelissä, ja sosiaalista pääomaa, jolla osoittaa oikoreittejä. Terapiaan hakeutuessa hoidon tarve täytyy kyetä perustelemaan oman työkyvyn palauttamisen kannalta, tai ovet hoitoon eivät aukea. Hoidon saamisen perusteeksi ei siis riitä esimerkiksi se, että paranemisen myötä ihminen voisi elää täysipainoista elämää. Terapian onnistumisen määreenä taas on se, että ihminen sopeutuu mahdollisimman hyvin vallitsevaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen, eli palaa tuottoisaksi talouskasvun koneiston rattaaksi.
Länsimainen ajattelu nojaa vahvasti ikuisen kasvun ja kehityksen ihanteille. Olemme oppineet ajattelemaan, että elämästä katoaisi mielekkyys, mikäli se ei olisi jatkuvaa kehitystä. Median menestystsemppitarinoissa ihannekansalaisena esitetään toistuvasti henkilö, joka maksimoi itsensä kehittämiseen tai erilaisten projektien edistämiseen käytetyn ajan määrän. Kun elämän odotetaan olevan jatkuvaa kehitystä, nykyhetkellä nähdään olevan ainoastaan välineellistä arvoa suhteessa johonkin tulevaisuudessa häämöttävään päämäärään. Mutta pysähdymmekö koskaan kysymään, mikä tuo päämäärä on? Onko löydettävissä se ihanteellinen tila, jotka kohti pyrimme täydellistymään? Onko elämän tarkoitus olla jatkuvaa itsensä kehittämisen kilpajuoksua hautaan saakka? Kasvun ja kehityksen ideaalien ongelmallisuus piilee siinä, että ne sisältävät ikuisen tyytymättömyyden oletuksen: mikään ei riitä, sillä aina on enemmän, mitä tavoitella. Elämän merkitys vaikuttaa karkaavan ikuisesti tavoittamattomaan tulevaisuuteen, kun toinen silmämme tähyilee aina eteenpäin nykyhetkessä tapahtuvan elämämme sijaan. Harva kuitenkaan sanottaisi elämänsä päämääräksi tyytymättömyyden.
Ikuiseen taloudelliseen kasvuun nojaava yhteiskuntajärjestys jättää kysymyksen päämäärästä tarkoituksellisesti vastaamatta: siinä taloudellinen kasvu ja kansallisen kilpailukyvyn kasvattaminen ovat päämääriä itsessään, ja tuohon kysymykseen ei voi eikä saa vastata muuta, sillä päämäärien asettamisella olisi kasvulle perustuvaan järjestelmään eliminoiva vaikutus. Mikäli kykenisimme määrittelemään sen, millainen määrä aineellista vaurautta riittää hyvään elämään, asettuisimme yhteiskuntajärjestelmäämme kannattelevaa logiikkaa vastaan. Arto O. Salosen ja Mikko Kurenlahden (2021) mukaan elämäänsä tyytyväinen kansalainen, joka ei koe tarvitsevansa mitään lisää, muodostaa uhan kasvun varaan viritetylle yhteiskunnallemme. Tämän takia yhteiskunnassamme esiintyy kovin vähän puhetta siitä, mitä taloudellisella kasvulla ja kilpailukyvyn kasvattamisella pitäisi saada aikaiseksi.
Taloudellisen rationalismin sisäistyessä toimintaamme ohjaavaksi logiikaksi suuntaudumme elämässämme kohti tulevaisuuteen karkaavia hahmottomia päämääriä pysähtymättä kysymään, tuottaako näin toimiminen onnellisuutta tai merkityksellisyyden tunnetta, jota kohti ihmiset luontaisesti kurottavat, ja jos, niin millä hinnalla. Taloudellisen kasvun avulla tapahtuvan elintason noston näkeminen synonyymina elämänlaadun parantamiselle on ymmärrettävää — taloudellisen kasvun avulla on nostettu ympäri maailman valtavia ihmismääriä absoluuttisesta köyhyydestä, millä on ollut konkreettisia, häikäisevän suuria vaikutuksia heidän hyvinvointiinsa. Kuitenkin perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen aineellisen vaurauden lisäämisen vaikutus ihmisten elämänlaadun nostamiseen on kovin rajallinen. Huolimatta useiden teollistuneiden maiden bruttokansantuotteen moninkertaistumisesta 60-luvulta tähän päivään kansalaisten tyytyväisyys elämäänsä ei ole parantunut.
Näemme edelleen kasvun merkitsevän myönteistä kehitystä, vaikka eteemme on tullut uudenlaisia, talouskasvuun sidotun hyvinvointikäsityksemme aiheuttamia ongelmia: aiemmin mainittujen haasteiden lisäksi yhä useammat kokevat, ettei heillä ole riittävästi aikaa läheisilleen tai muille merkityksellisinä pitämilleen asioille. Kaikkein keskeisin noista ongelmista kuitenkin on meneillään oleva ekokriisi, joka on osoittanut, etteivät yhteiskuntamme perustavat normit ja käytännöt enää kanna. Vaikuttaakin siltä, että hyvän elämän tavoittelun tapamme ovat kääntyneet itseään vastaan: nykyiset hyvän elämän tavoittelun tapamme ovat keskeinen syy ajassamme alati lisääntyvään pahoinvointiin ja merkityksettömyyden kokemukseen. Lisäksi ne heikentävät systemaattisesti hyvän ja turvallisen elämän mahdollisuuksia tulevilta sukupolvilta. Meneillään on ihmisyyden kriisi, jota leimaa se, että toimimme autopilotilla totuttuja tapoja toistaen kysymättä sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista.
Tuhon tiellä
Elämme ekokriisin aikakaudella. Kiihdytämme toiminnallamme päivä päivältä ekologista romahdusta, joka uhkaa muun luonnon monimuotoisuuden ohella lajimme olemassaolon ehtoja — australialaisen ilmastotutkija Will Steffenin mukaan kuljemme huimalla tahdilla kohti sivilisaation romahdusta. Nykyisen kaltainen elämäntapa on mahdoton jatkettavaksi, sillä se rapauttaa systemaattisesti omaa perustaansa. Ekokriisin perimmäinen syy on taloudellinen kasvu, jonka vuoksi ylikulutamme luonnonvaroja vuosittain moninkertaisesti planetaarisen kantokyvyn ylittävän määrän ja päästämme ilmakehään valtavia määriä kasvihuonekaasuja. Me tiedämme tämän ja jatkamme kuin emme tietäisi — asetamme elintason elämän edelle.
Yksikään poliittinen puolue Suomessa ei ole julkisesti kyseenalaistanut talouskasvun välttämättömyyttä, vaikka tutkijat ovat lukuisia kertoja osoittaneet, ettei riittäviä päästövähennyksiä ole mahdollista tehdä, mikäli samaan aikaan tavoitellaan talouskasvua. Useiden puolueiden näkemykset kestävän tulevaisuuden rakentamisesta nojaavat “vihreän kasvun” tavoitteelle, joka perustuu ajatukseen talouskasvun ja ympäristöhaittojen irtikytkennästä sekä tulevaisuuden teknologisista innovaatioista, joiden avulla jo päästettyä hiilidioksidia otetaan talteen ilmakehästä. Esimerkiksi Jason Hickel ja Giorgios Kallis (2020) ovat tutkineet perusteellisesti vihreän kasvun tavoitetta ja osoittaneet, että se on mahdoton saavutettavaksi: sen edellyttämästä luonnonvarojen ja talouskasvun absoluuttisesta irtikytkennästä ei ole minkäänlaista empiiristä näyttöä, ja ilmastopäästöjen ja talouskasvun irtikytkentää ei ole mahdollista suorittaa riittävän nopeasti, jotta ilmaston lämpeneminen saataisiin rajattua Pariisin ilmastosopimuksen mukaisten turvallisena pidettyjen rajojen (joiden turvallisuus itsessään on varsin kyseenalainen, katso esim. Steffen ym. 2018) alapuolelle. Yksinkertaisesti ilmaistuna: taloudellisen kasvun tavoittelusta on luovuttava, mikäli sivilisaatiotamme kannattelevat ekologiset systeemit halutaan säilyttää.
Nyky-yhteiskunnan vallitseva rationaalisuuskäsitys ei kuitenkaan salli riittävyyden määrittelyä ja kasvun ajatuksesta luopumista. Näin ollen ekokriisin kysymyksessä se asettuu vastoin empiirisen tieteen näyttöjä. Koska sisäistetyn vallan vuoksi otamme yhteiskunnan ideologiset puitteet annettuina, elämää määrittävinä “realiteetteina”, jatkamme tuhon tiellä. Ehdotamme pieniä, arkisia muutoksia nykyjärjestelmän vihertämiseksi. Tällaisten kosmeettisten muutosten ongelmana on se, että hyväuskoisessa optimismissaan ne ylläpitävät ekokriisin ongelmaa luomalla valheellista toivoa ja samalla jättämällä silleen järjestelmän, joka on perustavalla tavalla yhteensopimaton ekososiaalisesti kestävän elämäntavan kanssa. Ekokriisin ratkaisemiseksi ei riitä, että siirrymme kuluttamaan “kestävästi” valmistettuja tuotteita siinä määrin kuin kulutamme “kestämättömiä” tuotteita nyt. Tällaiset yritykset kriisin ratkaisemiseksi ehdottavat lähinnä romahdusta kohti kulkemisen vauhdin hidastamista, vaikka tarvittaisiin suunnan muutos. Kokonaistuotannon ja -kulutuksen tulee vähentyä radikaalisti, jotta luonnonvarojen käyttöastetta saadaan alennettua. Tämän lisäksi ekososiaalisesti kestävä elämä edellyttää varallisuuden huomattavasti tasaisempaa jakautumista.
Vaikuttaa siltä, että ekokriisi pysyy ratkaisemattomana psykokapitalistisesta ihmisyydestä käsin. Riippuen valinnoista, joita lähivuosina teemme, kuljemme joko kohti ekologisten reunaehtojen umpeutumisesta johtuvaa yhteiskunnallista romahdusta tai hallittua, ennennäkemättömän nopeaa yhteiskunnallista muutosta. Selvää on, ettei kulutusta voida täysin lopettaa: ihmiset tarvitsevat jatkossakin ravintoa ja katon päänsä päälle. Jotta saisimme käännettyä kollektiivisen suuntamme kestäväksi, olennaista olisikin se, että kykenisimme purkamaan ylikulutukseen ohjaavan sosialisaation — kyseenalaistamaan psykokapitalismin kautta omaksumamme käsitykset normaalista, hyvästä elämästä. Koska ekokriisin torjumisen tehtävä on niin kiireinen, vastuuta tuhoisan sosialisaation purkamisesta ei voida vierittää vain tulevien sukupolvien kasvatuksen varaan, vaan se on ennen kaikkea nykypäivän aikuisten itsekasvatuksellinen velvollisuus.
Mikä herättäisi meidät unesta?
Ihmisenä olemisen perusteiden ja toimintamme tarkoitusten tarkastelun voidaan nähdä olevan sivilisaatiomme selviytymisen ehto. Tuollainen tarkastelu edellyttää kuitenkin pysähtymistä, jolle ei vaikuta olevan nykypäivänä aikaa. Ihmisyyden kriisi vaikuttaa kiteytyvän passiiviseen tätähän tämä nyt on -asenteeseen. Olemme arkisen elämämme nujertamia: harva jaksaa työpäivänsä päätteeksi ruveta suunnittelemaan vallankumousta, vaan käperrymme uupuneina sohvan nurkkaan ja kulutamme raskaan arkemme vastapainoksi kevyttä viihdettä Huxleyn dystopian tavoin, kykenemättä muuhun.
Huolestuttavinta onkin se, että uusliberaali kapitalismi jähmettää parhaillaan itseään vaihtoehdottomaksi tulevaisuudenkuvaksi: mitä useammat elämänalueet alistetaan kissan askelin tapahtuvin uudistuksin neutraalina näyttäytyvälle markkinalogiikalle, sitä luonnollisempana opimme pitämään sitä. Samanaikaisesti jokaiselta koulutusasteelta karsitaan laaja-alaiseen sivistykseen ja kriittisen ajattelukyvyn kehittämiseen tähtäävää ainesta elinkeinoelämän kannalta hyödyllisempänä näyttäytyvän osaamisen hiomisen edestä. Liipasimen alla ovat jatkuvasti myös taideaineet, joiden yksi keskeinen merkitys on aina ollut totutun ajattelun nyrjäyttäminen ja toisenlaisen olemisen tavan visioiminen. Kriittisen aineksen karsiutuessa pois todennäköisyys vallitsevien kehityskulkujen kyseenalaistamiselle jatkossa pienenee.
Sisäistyneen vallan vuoksi emme tunnista alisteista asemaamme. Huolimatta jatkuvasta tyytymättömyyden tunteestamme ja ahdistuksestamme emme kapinoi tai pyri muuttamaan järjestelmää, vaan pyrimme parantamaan oloamme ponnistelemalla entistä kovemmin kiivetäksemme yhteiskunnan arvostuksen rappusilla. Vastoinkäymisiä kohdatessamme pidämme yksilökeskeisen ideologian mukaisesti itseämme epäonnistujana, sillä uskomme meillä olleen kaikki edellytykset menestymiseen. Yhteiskunnallisen muutoksen ajamisen sijaan suuntaamme toiveemme paremmasta maailmasta yksilölliseen haaveiluun ja pakoprojekteihin: kanavoimme nykyisyydessä koetun tyytymättömyyden henkilökohtaisiin elämänlaadun paranteluprojekteihin, kuten kehon muovaamiseen kuntosalilla tai someseuraajien määrän kasvattamiseen.
Me voisimme estää sivilisaatiomme romahtamisen. Meitä on riittävästi. Kaikki teknologiset ratkaisut ovat olemassa. Poliittinen tahto vain puuttuu. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että psykokapitalismi yksilökeskeisine päämäärineen on tehnyt tehtävänsä: meitä ei jaksa kiinnostaa riittävästi. Olemme menettäneet uskomme muutoksen mahdollisuuteen, joten emme viitsi käyttää aikaamme sen edistämiseen.
Yrjö Kallisen ajattelua mukaillen on kysyttävä, mikä herättäisi meidät ideologisesta unestamme. Mikä määrä ekologista tuhoa, burnouteja, ahdistusta, masennusta ja merkityksettömyyden tunnetta riittää, vai riittääkö mikään? Olemmeko menettäneet perustavalla tavalla selviytymisemme ehtona olevan kuvittelukykymme, vai löydämmekö vielä keinoja ylittää näköalattomuuden, johon olemme hukkumassa?
Lähteet
Althusser, L. (1984). Ideologiset valtiokoneistot. Kansankulttuuri: Helsinki.
Brunila, K., Harni, E., Saari, A., & Ylöstalo, H. (2021). Terapeuttinen valta : onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Vastapaino.
Eskelinen, T., Lakkala, K., & Pyykkönen, M. (2020). The Privatization and Recollectivization of Hope. In T. Eskelinen (Ed.), The Revival of Political Imagination : Utopia as Methodology (pp. 37-53). Zed Books. https://doi.org/10.5040/9781350225633.ch.003
Heikurinen, P. & Ruuska, T. (2021). Kestävän elämän manifesti. Elonkehä-kirjat.
Hickel, J., & Kallis, G. (2020). Is green growth possible?. New political economy, 25(4), 469-486. https://doi.org/10.1080/13563467.2019.1598964
Huxley, A. (2007). Brave New World. Vintage: Lontoo.
Kallio, J. (2022). Itsekasvatusta ekokriisien varjossa. Alusta! Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu. (Viitattu 28.2.2022) https://www.tuni.fi/alustalehti/2022/02/21/itsekasvatusta-ekokriisien-varjossa/
Nussbaum, M. (2011). Talouskasvua tärkeämpää : miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä. Gaudeamus Helsinki University Press.
Saari, A. (2016). Elinikäinen oppiminen ja yksilöivä valta. Aikuiskasvatus, 36(1), 4–13. https://doi.org/10.33336/aik.88470
Saari, A. (2006). Elinikäisen oppimisen panopticon. Aikuiskasvatus, 26(4), 296–303.
Salonen, A., Kurenlahti, M. & Jaaksi, A. (2021). Rakkautta ja valoa – tie hyvään tulevaisuuteen. Jyväskylä: Docendo
Steffen, W., Rockström, J., Richardson, K., Lenton, T. M., Folke, C., Liverman, D., … & Schellnhuber, H. J. (2018). Trajectories of the Earth System in the Anthropocene. Proceedings of the National Academy of Sciences, 115(33), 8252-8259.
Tervasmäki, T. & Tomperi, T. (2018). Koulutuspolitiikan arvovalinnat ja suunta satavuotiaassa Suomessa. niin & näin, 2/2018, 164–200.
Värri, V.-M. (2018). Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.
Värri, V.-M. (2014). Halun kultivointi ekologisen sivistyksen mahdollisuutena. Teoksessa A. Saari, O-J. Jokisaari & V-M. Värri (toim.) Ajan Kasvatus – Kasvatusfilosofia aikalaiskritiikkinä. Tampere: Tampereen Yliopistopaino Oy, 87–122.
Värri, V. M. (2002). Kasvatus ja” ajan henki”. Aikuiskasvatus, 22(2), 92–104.
VITA NUOVA 