Kategoriat
Elokuva Kulttuuri Taide

Rakkautta ja Anarkiaa Helsingissä 2022

Valtteri Lepistö

Helsingin Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvajuhlat järjestettiin syyskuussa ensimmäistä kertaa tiukimman pandemia-ajan jälkeen täydessä mittakaavassaan ilman lisämahdollisuutta nähdä elokuvia Festival Scope -alustalta. Toisaalta monet ohjelmiston elokuvista olivat ehtineet jo suoratoistopalveluihin ja netin vuokraamoihin, joten tarkkanäköinen katsoja saattoi hakea lisäpotkua festivaaleihin selailemalla sähköisiä valikoimia. Valkokankaan vetovoima oli kuitenkin huipussaan, sillä 50 000 kävijää nautti yhdentoista päivän aikana uutuuksilla, klassikoilla ja unohdetuilla elokuvilla kuratoituja sarjoja, joita yhdistävä tekijä oli valittujen taideteosten ajankohtaisuus – Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan ja sitä edeltäneet jännitteet, ilmastokriisi, vähemmistöjen oikeudet, naisten tarinat ja poliittinen aktivismi toistuivat teoksesta toiseen. Elokuvat ympäri maailmaa saivat runsaasti tilaa vanhojen tuttujen sarjojen lisäksi esimerkiksi African Express ja ¡revoluciones latinas! -sarjoissa, joista ainakin ensimmäinen toteuttiin myös viime vuonna yhteistyössä Ubuntu Film Clubin ja Think Africa -yhdistyksen kanssa.

Jos Sodankylän elokuvajuhlien omaperäisyyteen liittyy olennaisesti vaatimuksia taiteellisesta riippumattomuudesta ja elokuvallisten muoti-ilmiöiden välttämisestä, Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaali puolestaan esittelee puhutuimpia uutuuksia ja samalla kiinnittää ohjelmistonsa vahvasti niihin ilmiöihin, jotka määrittävät yhteiskunnallista ja kulttuurista todellisuuttamme. Rakkautta ja Anarkiaa esittelee sitä, mitä elokuva kapean anglokeskeisen käsityksen ulkopuolella oikeasti on tänä päivänä siinä missä Sodankylälle jää jalo tehtävä esitellä sitä, mitä elokuva voisi olla tänä päivänä. Molempia tarvitaan, sillä elokuvafestivaalin jaloin teko on murtautua kaupallisen levityksen kliseistä ja muistuttaa, että elokuvataide elää vielä. Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalien monipuolisesta valikoimasta huolimatta suurin pettymys liittyykin radikaalien muotoratkaisujen puutteeseen, mistä voi ehkä osittain syyttää väärin valitsemiani elokuvia. Esteettisesti laiskoista ratkaisuista huolimatta, temaattisesti omaperäisiä tulokulmia eri aiheisiin löytyi kyllä lähes jokaisesta näkemästäni elokuvasta. 

Naiset maailmantuskan keskiössä

Jos festivaali pitäisi tiivistää yhteen kuvaan, kyseessä olisi synnytys – tai ehkä abortti. Audrey Diwanin elokuva Happening (“L’Événement”, 2021), Tea Lindeburgin As In Heaven (“Du som er i himlen”, 2021), Maryna Er Gorbachin Klondike (2022) sekä Laura Samanin Small Body (“Piccolo corpo”, 2021) olivat kaikki festivaalin parempia teoksia. Kaikissa näissä teoksissa raskaus saa hyvinkin fyysisen ilmaisun, vaikka temaattinen pohdinta ei jää vain keholliselle tasolle. As In Heaven on Marie Bregendahlin tanskalaisen klassikkoteoksen “En dødsnat” (1912) filmatisointi, jossa maaseudulla asuva 14-vuotias Lise (Flora Ofelia Hofmann Lindahl) joutuu kohtaamaan äitinsä ruumiillisuuden ja pitäjän miesten välinpitämättömyyden äidin kuollessa synnytykseen erittäin tuskallisesti yhden yön aikana. 16 milliselle filmille kuvattu teos lähestyy yliluonnollisia sävyjä ja tallentaa luonnon elementtien värähtelyn osana Lisen unia ja epävarmaa todellisuutta, joka on melko bergmanilaisittain jumalan hiljaisuuden täyttämä. Small Body on Lindeburgin elokuvan tavoin kauniisti kuvattu intiimi historiallinen teos, jossa kuolleena syntyneen lapsen äiti lähtee matkalle yhteisön ulkopuolelle, jotta voi nimetä lapsensa. Elokuvan keskeisin osuus syntyy naisen tekemästä matkasta, jonka aikana hän tapaa muitakin ulkopuolisia ja kohtaamisten kautta syntyy raastava kuva ihmisen pohjimmaisesta yksinäisyydestä. Etenkin elokuvan loppua kohden tuntui tärkeältä, että teoksen sai kokea muiden ihmisten kanssa.

Omana festivaalin avajaiselokuvanani puolestaan näin paljon mielenkiintoa muun muassa Sundancessa herättäneet ukrainalaisen Klondiken, jonka kuvat hiljalleen intensifoituvasta venäläisinvaasiosta ja itäukrainalaisten keskeisistä kiistoista muistuttavat suomalaista katsojaa kylmäävästi siitä, että samaan aikaan, kun ukrainalaiset elivät jo painajaista miehityksen alla, Suomessa kriittiset äänet Putinin roistojoukkoa kohtaan hiljennettiin suomettumiseen liittyvän kokemuksen syvän rintaäänen tuomalla itsevarmuudella. Unkarilaismestari Miklós Jancsón elokuviin verrattu Klondike kertoo vuoden 2014 Itä-Ukrainasta, jossa eräs pariskunta asustelee vielä, vaikka sota pienine vihreine miehineen on jo osa uutta todellisuutta. Er Gorbach käyttää omaperäisesti pitkiä otoksia ja tekee pariskunnan talosta osan ympäristöä, jota määrittää levoton horisontti ja jossa väkivalta on jatkuvasti läsnä. Yleisön humoristiset reaktiot oudoissa kohdissa puolestaan kertoivat omaa tarinaansa siitä, miten absurdilta miehitys näyttäytyy elokuvassa. 

Festivaalien tähtihetken koin puolestaan Audrey Diwanin elokuvan Happening parissa. Samalla uskallan todeta, että 1960-luvun aborttikiellon aikaista Ranskaa käsittelevä hyytävä mestariteos on ehkä paras aborttiaiheinen elokuva, jonka olen koskaan nähnyt. Tuoreen kirjallisuuden Nobel-voittaja Annie Ernaux’n teokseen perustuvan elokuvan aihe on yksinkertainen, mutta sen kehittely taidokasta: nuori kirjallisuuden opiskelija päätyy raskaaksi ja samalla tulevaisuudesta tulee abstrakti haave, jota ei ehkä koskaan ole päähenkilön haluamassa mielessä. Käytännössä päähenkilö menettää hetkessä kaiken toimijuutensa, vaikka hän ei suostukaan vallitsevaan tilanteeseen. Elokuvassa ei-toivotun raskauden todellisuus korostuu erityisen painajaismaisena, sillä laillista ulospääsyä tilanteesta ei ole ja abortti on pahimman luokan tabu koko yhteiskunnan tasolla. Kun päähenkilö suunnittelee aborttiaan, ilmapiiri on sakean vainoharhainen ja läheisimpiinkin ihmisiin on mahdotonta luottaa, sillä ihmisten hiljaisuus on ostettu vankilarangaistuksen uhalla. Teoksen nyt jo tyypillisen epätyypillinen 1.37 : 1 kuvasuhde osaltaan korostaa sekä intiimiä henkilödraamaa, ajan ahdasmielisyyttä että kuvan ulkopuolella häilyvää uhkaa. Teoksen yhteiskunnallinen todellisuus tuo mieleen historialliset itäeurooppalaiset yhteiskuntakuvaukset, mutta sen kuvaama sorto on puhtaasti länsieurooppalaisen patriarkaatin tuote. Sen lisäksi, että päähenkilön fyysinen ja henkinen tila on kuvattu intiimisti, Happening piirtää moniulotteisen kuvan aborttikiellon yhteiskunnallisista ja kulttuurisista vaikutuksista.

Veteraanien esiinmarssi – vakioteemoja tuoreella kulmalla

Tuoreiden raskautta eri tasoilla tematisoivien elokuvien lisäksi keskeisimmät nautinnon lähteet olivat veteraaniohjaajien tuotoksia. Näin siis, jos mukaan ei lasketa Claire Denis’n yllättävän laimeaa Juliette Binochen ja Vincent Lindonin tähdittämää avioliittodraamaa Both Sides of the Blade (“Avec amour et acharnement”, 2022). Joanna Hoggin The Souvenir: Part II (2021) menee huimasti kuivaa edeltäjäänsä pidemmälle, sillä se ottaa ensimmäisessä osassa kuvattuun taideopiskelijan ja manipuloivan narkomaanin traagiseen suhteeseen etäisyyttä ja tarkastelee sen vaikutuksia kypsemmin. Lisäksi elokuva on yksi hienoimpia viimeaikaisia kuvauksia taiteen ja muistojen suhteesta, niistä vaikeista ratkaisuista, joita taiteilijan on tehtävä kasvaakseen yli omasta kokemuksestaan, jotta voi kuvata sitä rehellisesti. 

Jos omasta mielestäni The Souvenir: Part II on Hoggin elokuvista paras muuten melko tylsässä tuotannossa, myös David Cronenberg jää usein siitä tasosta, jolle hänet kansainvälisesti asetetaan. Siksi The Crimes of the Future (2022) olikin täydellinen ja kaikinpuolin positiivinen yllätys. Sen dystooppisessa maailmassa kirurgia on esittävää taidetta ja ihmisten pakkomielle kehoihinsa saa heidät kääntämään silmänsä pois valvontayhteiskunnallisesta todellisuudesta, jossa valtio hallitsee varjoissa ja toteuttaa jatkuvasti poliittisia murhia. Cronenbergin lähestymistapa elokuvaan heijastelee tätä kaksinaisuutta, sillä spektaakkelimaisesti kuvatut, melko sairaalloiset kirurgiaperformanssit hämärtävät sen poliittisen todellisuuden, joihin katsojien todella tulisi kiinnittää huomiota ymmärtääkseen elokuvan dystopian todellisen kauheuden. Kehon vallankumous elokuvassa on jo tapahtunut evoluution kautta ja ihmisen sopeutuessa uudenlaiseeen ympäristöön, jota teoksessa edustavat Ateenan rauniot, mutta se ei ole johtanut sosiaalisen todellisuuden muutokseen. Cronenbergin mielenkiinnon kohteissa ei ole tapahtunut suurta muutosta, pikemminkin hän on nyt hypännyt takaisin viime vuosituhannen body horroriin, mutta samalla dystopia kaivautuu liian syvälle tämän päivän ahdistukseen, jotta Cronenbergia voisi syyttää ideoiden kierrättämisestä.

Gaalaelokuvana näytetty Decision to Leave (“Heojil kyolshim”, 2022) tuo mieleen ohjaajansa Park Chan-wookin parhaimmat työt nimenomaan visuaalisuutensa kautta. Mielikuvitukselliset leikkaukset, arvaamattomat kameranliikkeet, sähköisten näyttöjen käyttäminen klassisten peilien sijaan hahmojen epäilysten heijastajina sekä tarkalleen mietityt kuvauspaikat nostavat muuten turhankin tavanomaisen, joskin monipuolisesti johtolangoilla ja teorioilla leikkivän murhatrillerin aivan uudelle tasolle. Jos muissa festivaalin parhaissa elokuvissa mielenkiintoisinta ovat nimenomaan temaattiset ideat ja niiden asettaminen elokuvalliseen muotoon, Parkin teos on selvästi kuviteltu visuaalisesti alusta loppuun käsikirjoituksen antamatta liian tiukasti määrittää elokuvallisia keinoja. Toki harmonia löytyy näidenkin välille, mutta visuaalisesti monipuolinen trilleri on jo harvinaista herkkua aikana, jolloin digitaalisesta on tullut itsestäänselvyys siihen pisteeseen saakka, että sen tekeminen aidosti houkuttelevaksi ei kiinnosta uusia tekijöitä – eikä aina vanhojakaan.

Mario Martonen Nostalgia (2022) kuulostaa tekijänsä aiempien elokuvien ja synopsiksen perusteella hyvin perinteiseltä eurooppalaiselta taide-elokuvalta, mutta lopputulos viekin aivan toiseen suuntaan. Egyptissä asunut napolilaismies Felice (Pierfrancesco Favino) palaa entiseen kotikaupunkiinsa tapaamaan vanhaa äitiään ja katsomaan vanhoja kulmia, mutta joutuu nostalgian valtaan ja päättää jäädä asumaan Napoliin. Kulmat ovat kuitenkin muuttuneet, nuoria kuolee jengiväkivallassa, ja Felicen entinen paras ystävä on noussut mafiapomoksi. Italialaiseen elokuvaan ovat kuuluneet aina rikollisuuteen liittyvät pohdinnat realistisen kehyksen kautta, mutta 2000-luvun puolella nimenomaan realismiin pyrkivä ilmaisu on noussut ylitse rikosjuonen tai yhteiskunnallisten kärjistysten. Tässä kehyksessä Martonen elokuva ylittää muun muassa festivaaleilla nähdyn, amatöörinäyttelijöillä roolitetun A Chiaran (Jonas Carpignano, 2021), joka päätyy tylsähkön katharsiksen kautta itsestäänselvyyksiin. Nostalgian mielenkiintoisin puoli liittyykin siihen, miten se tematisoi nimensä veroisesti nostalgian ajatusta ja huomauttaa, miksi katharsis ei ole mahdollinen. Felice, neljäkymmentä vuotta muualla ollut ja alkuperäisestä kodistaan vieraantunut mies yrittää yhtäkkiä palata ja asettua katujen todellisuudesta huolimatta kaupunkiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sen sijaan, että hän aktiivisesti yrittäisi osallistua kaupungin muuttamiseen, hän ikään kuin jää passiivisen katsojan asemaan ja luottaa ongelmien ratkeavan kuin itsestään. Nostalgian passivoiva vaikutus on Martonen kehittelyssä läpeensä poliittista.

Lopuksi – eli elokuvafestivaalien suhteesta maailmaan ja minään

Vierailin itse Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla ensimmäistä kertaa pidemmän kaavan kautta sitten vuoden 2016 ja hienointa oli huomata, miten samanlaisena kokemus on oikeastaan säilynyt, vaikka pandemia pakottikin festivaalien järjestäjät pohtimaan uudenlaisia ratkaisuja tapahtumien säilyttämiseksi. Vaikka kotisohva vaikuttaa monesti rennoimmalta vaihtoehdolta, se ei mitenkään pärjää sille kokemukselle, joka syntyy ensin jonottaessa ja sitten istuessa paikallaan valkokankaan edessä tietämättä, mitä odottaa. Jos muu katsojakunta on yhtä innokasta ja ymmärtää jättää sosiaalisen median ja omat puheenaiheensa kahdeksi tunniksi, elokuva saa tilaa kasvaa täyteen muotoonsa. Harvemmin mieli on yhtä kevyt kuin poistuessa teatterista Helsingin syysiltaan ja katsellessa hetken maailmaa elokuvan aiheuttamien tunteiden ja ideoiden läpi.

Vaikka monet elokuvista pettivät suuret esteettiset ja temaattiset lupauksensa, suurin osa niistä lähestyi ajankohtaisia aiheitaan omaperäisestä näkökulmasta ja tarjosi teeskentelemättä oman maailmankatsomuksensa valaistakseen sotien ja ilmastokatastrofin runtelemaa maailmaa. Jopa nihilismiä lähentelevät elokuvat päättivät valita toivon maailmanlopun julistamisen sijaan, vaikka väkivallan trauma ja sen todellisuus eivät olisi teosten todellisuuksista lopullisesti väistyneetkään. Ehkä tässä on eräs merkki elokuvataiteen elinvoimasta ja sen tärkeydestä sellaisena aikana, jolloin markkinavoimat suurten suoratoistopalveluiden johdolla tasapäistävät elokuvia ylilaskelmoiduksi franchise-mössöksi eikä taide tunnu riittävän vastaamaan parlamentaarisen demokratian selkärangattomuuteen tai diktaattorien ja teollisuuspamppujen ahneuden aiheuttamaan tuhoon. 

Antonio Gramsci määritteli modernin ajan ongelmaksi vaikeuden elää ilman harhaluuloja, mutta silti menettämättä uskoaan. Hänelle optimismi oli nimenomaan tahdonvoiman ilmaus. Aki Kaurismäki on puolestaan sanonut liioittelevansa elokuviensa optimismia sen mukaan, miten pessimistinen hän todellisuudessa on. Taiteessa liioittelu ei ole koskaan valheellista ja elokuva jopa kannustaa siihen. Elokuvajuhlat oikeuttavat itsensä sillä, että ne tuovat elokuvien kautta maailman lähemmäs katsojaa, ja vahvistavat uskoa näennäisesti mahdottomaan.

Tällä hetkellä levityksessä:

Crimes of the Future (Cronenberg)

Nähtävillä Viaplayn kautta:

As In Heaven (Lindeburg)

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s