Johanna Valjakka
Elämme traumatisoivaa aikaa. Selaan uutisia: on sotaa, rakenteellista väkivaltaa, kouluampumisia, taloudellista ahdinkoa, vain pieniksi artikkeleiksi typistettyjä arkisempia onnettomuuksia, tuomioitta jääneitä raiskauksia ja lähes huomiotta jäänyt ilmastokriisi. Trauma ei kuitenkaan ole läsnä ainoastaan todellisuudessamme ja sitä kuvaavissa uutisissa, vaan se on vuotanut merkittävästi kirjojen väliin ja televisiosarjojen juonenkäänteisiin. Nykykirjallisuuden suosituimmissa teoksissa ja suoratoistopalveluissa kohtaan tutut aiheet, vaikka niillä onkin hiotumpi dramaturgia.
Traumafiktio on kasvattanut tasaisesti suosiotaan 2010-luvulta lähtien ja kokee tällä hetkellä mahdollista huippuaan. Jopa aikamme ääneksi nimitetyn Édouard Louis’n esikoisteos Ei enää Eddy (2014) kuvaa rajua väkivaltaa ja homofobiaa ranskalaisessa luokkayhteiskunnassa. Häneltä on sittemmin käännetty suomeksi kolme teosta, jotka pyörivät samojen aiheiden ympärillä. Hanya Yanagiharan lähes tuhatsivuinen romaani Pieni elämä (2015) on saanut ihmiset perustamaan vertaistukiryhmiä käsitelläkseen teoksen sisältöä lasten hyväksikäytöstä itsetuhoisuuteen sekä siihen sidonnaista voimakasta tunnelatausta. Susanna Hastin seksuaalista väkivaltaa käsittelevä Ruumis/Huoneet (2022) voitti vuoden 2022 Helsingin sanomien esikoiskirjapalkinnon, Iida Rauman kouluväkivallasta kertova romaani Hävitys (2022) nappasi itselleen saman vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Samoista aiheista ammentavat äänet muodostavat kuoron.
Ilmiö ei suinkaan, tietenkään, rajoitu kirjallisuuteen. True crimea kaikissa muodoissaan kulutetaan ilmiömäisen paljon. Moni televisiosarja ja elokuva on omaksunut trauman osaksi juontaan tai traumaperäisen oireilun osaksi audiovisuaalista muotokieltään. Esimerkiksi huumeiden käyttöä, mielenterveyttä ja väkivaltaa eksplisiittisesti kuvaava televisiosarja Euphoria (2019–) on kerännyt kahden tuotantokautensa aikana katsojien lisäksi yli kahdeksankymmentä palkintoehdokkuutta ja yhdeksän Emmy-palkintoa. Jopa Star Wars -spinoff The Mandalorian (2019–) sisältää välähdyksiä traumaattisesta lapsuudesta, takaumia, vaikka aihe ei nouse sarjan keskeisimmäksi. Trauma vaan on niin trendikästä!
Traumojen kerronnallistaminen on löytänyt tiensä myös reality-televisioon. Netflixin suositun Love is Blind -realitysarjan uusimmalla kaudella kuuluu entistä enemmän paatoksellista musiikkia, kun toisiinsa näkemättä tutustuvat ihmiset kertovat elämänsä traumaattisimmista tapahtumista: läheisten kuolemista, koulukiusatuksi tulemisesta, äärimmäisestä köyhyydestä. Avioliittoon pyrkivässä parinmuodostuksessa on tärkeää olla haavoittuvainen, mutta näin intiimiä hetkeä todistaessa vaivaannun jopa harjaantuneena tosi-tv-tirkistelijänä. Editointi pyrkii nykimään sydänjuuriani, mutta haparoivalla otteellaan nykäisee sen sijaan omatuntoani. Ei kai tämä voi olla oikein?
Traumasta ja sitä aiheuttavista kokemuksista kirjoittaminen ei ole itsessään negatiivinen ilmiö. On hienoa ja merkityksellistä, että elämän vaikeimpia asioita pystytään käsittelemään ja tarkastelemaan taiteen kautta. Monilla taiteen tekijöillä – kuten ihmisillä ylipäätään – on traumaattisia kokemuksia taustallaan, joita he joko hyödyntävät taiteessaan tai eivät. Lähtökohtaisesti vaikeiden kokemusten käsittely taiteen kautta voi olla hyvin parantavaa ja jo sen takia paitsi luonnollista, myös suotavaa.
Kuvatessaan yhteiskunnallisia ongelmakohtia yksilöllisten kokemusten kautta traumateokset voivatkin paljastaa jotain tästä maailmasta, voimakkaimmillaan lisätä ymmärrystä ja empatiaa maailmaamme. Parhaassa tapauksessa ne saavuttavat itseään laajemman merkityksen toimimalla vertaistukena jollekin toiselle; tarjoamalla nähdyksi tulemisen kokemuksen. Olen tuskin koskaan itkenyt millekään televisiosarjalle niin paljon kuin Aimee Gibbsin viimein voittaessa pelkonsa ja noustessa bussiin, jossa hän on kokenut seksuaalista väkivaltaa Sex Educationin (2019–) toisella kaudella.
Yhtä lailla kyseessä ei ole uusi ilmiö: Sofokles, Shakespeare, Sylvia Plath ja Toni Morrison ovat kirjoittaneet traumasta kauan ennen Colleen Hooverin ja hänen hurjien nuortenromaaniensa räjähdysmäistä suosiota. Aiheen läpilyönti on kuitenkin uutta, ja sen saama noste kertoo enemmän kulutustottumuksistamme kuin traumakertomusten itseisarvosta ja yhteiskunnallista merkityksestä. On oleellista kiinnittää katse siihen, mikä ajassamme ohjaa yhtäältä tuottamaan ja toisaalta kuluttamaan traumasisältöä.
En ole ainoa, jonka huomion tämä on kiinnittänyt. Esimerkiksi Parul Sehgal (The Case Against the Trauma Plot), Eleonoora Riihinen (Tunteiden vallassa) ja Pontus Purokuru (Traumasubjektin rauniolla) ovat käsitelleet asiaa oivaltavasti. Riihinen kirjoittaa realitysarjojen uudesta, tunteisiin vetoavasta lähtökohdasta: “[T]uotantoyhtiöiden tavoitteena on ennen kaikkea herättää katsojissa tunnelataus. Tuo tunneyhteys tarkoittaa enemmän katsojalukuja, mainostuloja ja mahdollisten maksullisten äänestysten myötä lisätuloja.” Toisin sanoen, tunteiden tuottaminen on taloudellisesti tuottavaa.
Traumafiktion sisältö on usein niin rajua ja tunteellisesti latautunutta, että siitä tulee varteenotettava vastustaja ajassa, jossa kaikki sisältö kilpailee huomiostamme. Kuinka suuria loikkia kustantajat ja tuotantoyhtiöt ovat valmiita ottamaan pärjätäkseen tässä kilpailussa? Kun holokaustikirjallisuus nauttii myyntiluvuistaan, on jokaisen asiana kyseenalaistaa, miten yhteiskunnassamme jopa kansanmurha on onnistuttu kaupallistamaan tehokkaasti.
Ilmiön kanssa kannattaa olla muutenkin tarkka, sillä kapitalistisessa yhteiskunnassa markkina-arvo samastuu herkästi arvokkuuden kanssa. Tuotantoyhtiöt kaivelevat reality-kilpailijoistaan tunteellisia – ja katsojia kerääviä – tarinoita, minkä jälkeen heitä kehutaan vahvoiksi ja rohkeiksi. Sinäkin voit olla vahva ja rohkea, jos kannat mukanasi traumaa! Sanomalla on toki hyväntahtoinen pohja, mutta se ontuu, sillä traumasta puhuminen sen tuoman vahvuuden ja rohkeuden arvoisena sivuuttaa kaiken sen inhimillisen kärsimyksen, joka tähän vahvuuteen ja rohkeuteen on väistämättä pakottanut.
Kesken tuotantokauden paljastuvaa traumaattista taustaa käytetään syventämään suositun teinidraaman päähenkilöä, joka on alkuun vaikuttanut pinnalliselta. Love is Blindissa kaksi ohjelman osallistujaa onnistuvat luomaan yhteyden, kun toinen hajoaa itkuisena kertoessaan yksityiskohtaisesti veljensä kuolemasta. Traumaa käytetään tuomaan sävyjä kirjallisiin ja televisiosta tuttuihin hahmoihin. Syntyy narratiivi, joka sortuu glorifioimaan kipua “sen arvoisena”, ylevöittämään kärsimystä itsessään – siitä huolimatta, ettei kukaan valitsisi traumaa itselleen, mikäli saisi vaihtoehdon; mikäli tietäisi, mitä se todella tarkoittaa.
Kun moni uppoutui Euphorian toiseen tuotantokauteen vuoden 2022 alussa, jäin sarjaa käsittelevien keskustelujen ulkopuolelle. Euphoria selvästi viehätti monia rajuudessaan, mutta sen välittömyys oli minulle liikaa. Päädyin pohtimaan ystäväni kanssa, kuinka erilaisia ihmiset ovat heille itselleen vaikeiden aiheiden äärellä: jotkut eivät pysty katsomaan Euphorian kaltaisia sarjoja, koska ne voivat laukaista omia muistoja; toiset katsovat niitä nimenomaan, koska heille on tärkeää nähdä itselleen vaikeiden aiheiden kuvaamista, niitä edustettuna. Samalla sarjaa on syytetty muun muassa huumeiden käytön romantisoimisesta. On puolia ja puolia.
Traumatisoituneelle mielelle on tyypillistä pyrkimys toistaa traumaattista tapahtumaa. Tästä kumpuavatkin traumaperäiselle stressihäiriölle keskeiset takauma- ja painajaisoireet, kuin asian toistaminen tarpeeksi monta kertaa tekisi siitä helpomman tai ymmärrettävämmän. Tuntuu, että olemme jämähtäneet vastaavanlaisen toistopakon silmukkaan, jossa kulttuurimme kierrättää sitä, mitä yhteiskuntamme tuottaa. Tekeekö se siitä kuitenkaan ymmärrettävämpää, vai vahvistaako se sitä kaikukopan tavoin? Kuulemme tämän äänen – mutta mitä se meille kertoo?
VITA NUOVA 