Katse kummalliseen maailmanloppuun

Jaakko Anttila

Kiinnostus maailmanloppua kohtaan kasvaa joka puolella, ymmärrettävistä syistä. Ilmastonmuutoksen vakavuutta on vaikea liioitella, ja apokalyptinen epätoivo vaikuttaa melkeinpä realistisimmalta tavalta suhtautua maailman tapahtumiin. Folkloristiikan väitöskirjatutkija Toni Saarinen kirjoittaa Antroblogissa, että “ekokatastrofin mittakaava ja seuraukset, jotka vaikuttavat koko elonkehään, saavat aikaan sen, että ilmastonmuutoksesta puhutaan kuin maailmanlopusta”. Siitä huolimatta maailmanloppu ja ilmastonmuutos eivät ole 2020-luvullakaan synonyymejä keskenään. Mitä kaikkea puhe maailmanlopusta pitää sisällään? Entä onko apokalypsin akateemisessa ja spekulatiivisessa pyörittelyssä mitään mieltä, kun maailma palaa ympärillä? Näitä kysymyksiä Saarinen pohtii seuraavassa haastattelussa. Hänen väitöskirjansa käsittelee modernin ajan maailmanloppukertomuksia erityisesti myyttitutkimuksen näkökulmasta.

Mikä loppuu?

Toni Saarinen puhuu maailmanlopuista mieluummin monikossa kuin yksikössä. Se, mitä “maailmalla” tarkoitetaan, vaihtelee maailmanloppukäsitysten välillä. Kaikille uskomuksille keskeistä on ajatus jonkinlaisen jatkumon katkeamisesta. “On perusteltua sanoa, että maailmanloppuja on tapahtunut jatkuvasti esimerkiksi alkuperäiskansojen keskuudessa”, Saarinen toteaa. “Vakiintunut järjestys on kumottu ja korvattu jollain toisella, joka on radikaalisti erilainen.”

Nykyajan hallitseva maailmanloppu-uskomus perustuu tietenkin ilmastonmuutokseen. Tässä tapauksessa “loppu” ymmärretään Saarisen mukaan ihmisen ja monien muiden nykyisten lajien lopuksi, sillä aivan kaikki ei sentään tule ihmisen toiminnan vuoksi tuhoutumaan. Modernin maailmanloppumme mittakaava on toki ennennäkemätön, mutta tutkijan mielestä kiinnostavinta ei ole loppumassa olevan maailman laajuus, vaan tapa, jolla loppu on tapahtumassa.

“Ilmastonmuutos on niin erilainen asia kuin kaikki muut maailmanloput, joista on puhuttu jo vuosituhansien ajan. Se on kokoelma loppuja, joista ei ole vastuussa mikään yksittäinen tekijä”, Saarinen kuvailee. “On jännää, että siitä on tullut maailmanlopun synonyymi, koska yleensä maailmanloppu on nopea yksittäinen tapahtuma, jonka saa aikaan jumala tai ydinpomminappia painava kenraali.”

Muistutus maailmanloppujen pitkästä historiasta on aiheellinen ja saa miettimään, pitäisikö käynnissä olevaan katastrofien ketjuun suhtautua sittenkin ilman apokalyptistä pohjavirettä. Kuumenevassa maailmassa eläminen on hyvin erilainen kokemus kuin jumalallisen tuomiopäivän odottaminen tai vielä joitain vuosikymmeniä sitten erittäin todellinen ydintuhon pelko. Riittääkö mielikuvituksemme kuvaamaan sitä, mikä ei mahdu perinteisen maailmanloppukertomuksen muottiin mutta on silti olennainen osa katastrofin luonnetta?

Myytit, fiktio ja maailmanloppu

Folkloristina Saarinen on erikoistunut myyttien tutkimiseen. Myytit ovat kulttuurisesti jaettuja kertomuksia, jotka selittävät omalla tavallaan, mikä on ihmisen paikka tässä maailmassa, suhteessa ympäristöön ja muihin olentoihin. Saarinen uskoo, että ilmastonmuutos muuttaa väistämättä myös myyttejämme.

“Koko ihmiskunnan myyteistä yleisesti ei tietenkään voi puhua, koska maailma tulee olemaan hyvin erilainen eri yhteisöille. Paikoissa, joissa lämpeneminen on kaikkein tuhoisinta, uskomusjärjestelmätkin tulevat luultavasti kokemaan suurempia muutoksia kuin muualla. Fiktion roolia ei silti kannata väheksyä, sillä tämän hetken globaalissa populaarikulttuurissa suurimmat tarinat vaikuttavat kaikenlaisiin yhteisöihin.”

Millaiset tarinat sitten olisivat ajattelun muutoksen kannalta kaikkein hedelmällisimpiä? Saarinen itse puhuu kaikenlaisen outouden puolesta. Monesti fiktiossa maailmanloppua romantisoidaan tavalla tai toisella – jopa kaikkein dystooppisimmat kuvaukset liekkimeressä taistelevista antisankareista maalaavat maailmanlopusta traagisella tavalla hohdokasta kuvaa. Silti toisenlaisiakin vaihtoehtoja on. Saarinen mainitsee esimerkkinä Jeff VanderMeerin Southern Reach -trilogian (2014, suom. Eteläraja), jossa maailmanlopun uhka on paljon salakavalampi ja häiritsevämpi kuin perinteisissä dystopioissa. Ei ole täysin selvää, että kyseessä edes on maailmanloppu. “Kirjoissa kuvataan yliluonnollista vyöhykettä, joka käyttäytyy eri tavalla kuin miten luonnon oletetaan käyttäytyvän. Ihminen joutuu jatkuvasti käsittelemään suhdettaan alueeseen eikä ikinä pysty täydellisesti ymmärtämään sitä, vaan joutuu lopulta vain hyväksymään sen.”

Ilmastonmuutoksen ja ihmisen luontosuhteen voi outouttaa monin tavoin – sehän juuri on taiteen tapa toimia. Mutta onko todellisuuden kääntely kummallisiin asentoihin lopulta vain etuoikeutettua ajanvietettä, joka osoittaa, ettei kirjoittajalla itsellään ole vielä niin suurta hätää, että hänen tarvitsisi keskittyä siihen, mitä ihan oikeasti tapahtuu? Tämänkaltainen ahdistus välittyy Saarisen mielestä osasta VanderMeerin tuotantoa. Kirjailija pohtii ekokatastrofista kirjoittamisen mielekkyyttä esimerkiksi tässä esseessä, ja myös tänä vuonna ilmestynyt Hummingbird Salamander -romaani käsittelee tavallaan kaikenlaisen spekuloinnin turhuutta ilmastonmuutoksen edessä. Kirjassa fantastiset elementit ovat huomattavasti pienemmässä roolissa kuin Etelärajassa, ja spekulatiivisen ilakoinnin sijaan keskitytään kuvaamaan Saarisen sanoin “banaalia ja kurjaa maailmaa”, jossa ei tapahdu yhtä suurta mullistusta, vaan elämä vain muuttuu jatkuvasti vaikeammaksi.

Fiktio tuskin tarjoaa käytännön ratkaisuja maailman ongelmiin, mutta Saarinen näkee sen arvon siinä, että se vähintäänkin muistuttaa vaihtoehtojen olemassaolosta. Tulevaisuuden maailma tulee joka tapauksessa olemaan erilainen, joten on syytä olla avoin vaihtoehtoisille tavoille, joilla käsitteet kuten “yhteiskunta”, “kulttuuri” ja “sivistys” voitaisiin ymmärtää. Maailmanloppujen torjumisen kannalta relevantin taiteen tekeminen on haaste, johon ei ole selvää ratkaisua. “Jatkuvia yrityksiä ja erehdyksiä kauas tulevaisuuteen asti”, tiivistää Saarinen.

Posthumanismin ongelmat ja mahdollisuudet

Keskustelemme vielä posthumanismista, tuosta lopunaikojen akateemisen diskurssin kuumasta perunasta. Posthumanismi pyrkii eroon ihmiskeskeisyydestä, mutta voivatko sen ajatukset levitä riittävän laajalle, jotta sillä olisi todellista vaikutusta siihen, miten kohtelemme ympäristöämme ja muita lajeja?

Saarisen mielestä posthumanismi ei ole vielä tehnyt läpimurtoa akateemisen keskustelun ulkopuolelle. “Jos se saataisiin siirrettyä politiikkaan ja päätökseentekoon, ehkä sitten tällaisen ajattelun valtavirtaistuminen olisi mahdollista. Ehtona olisi, ettei siitä puhuta vain filosofian ja akatemian kielellä mutkikkaisiin teorioihin viitaten.”

Käytännössä se voisi tarkoittaa esimerkiksi vesistöjen tunnustamista persooniksi, joita laki suojaa siinä missä ihmisiäkin. Jos tämä kuulostaa liian kummalliselta, voi posthumanistista ajattelua harjoitella miettimällä eläimiä, joilla on jo monia lakiin kirjattuja oikeuksia. “Eläimistä on helppo lähteä ajattelemaan, että jos ne tulkittaisiin samanlaisiksi kuin me, miten se muuttaisi suhdettamme koko ympäristöön. Ajattelun muutos on kuitenkin hidasta, ja juuri nyt tuntuu siltä, että hitaisiin muutoksiin ei vain ole aikaa.”

Posthumanismia on myös kritisoitu siitä, että se asettaa ihmisen samalle viivalle muiden lajien kanssa, vaikka ihminen on ainoa laji, joka aiheuttaa nykyistä ilmastonmuutosta. Saarinen toteaa:

“Emme voi pyytää mustekaloja jeesaamaan meitä ilmastonmuutoksen torjumisessa. Tietyllä tapaa ihmislaji on erityinen, sillä sen lisäksi että se on aiheuttanut ilmastonmuutoksen, se on myös tällä hetkellä ainoa laji, joka voi torjua sitä. Toki ihmistenkin asettaminen keskenään samalle viivalle on haastavaa, koska kaikki eivät aiheuta samassa mittakaavassa tuhoa ympäristölleen.”

Saarinen tunnustaa silti kannattavansa antroposeenin käsitettä, joka kuvastaa koko ihmislajin roolia maapalloa muokkaavana luonnonvoimana. Vaikka ilmastonmuutos on monessa mielessä erityisesti kapitalismin seuraus, ihmisen vaikutus ympäristöön on alkanut jo kauan ennen kapitalismin aikaa. “Ehkä tuhansien vuosien päästä ei olla kiinnostuneita siitä, ketkä tietyt ihmiset ilmastonmuutoksesta olivatkaan vastuussa”, tutkija tuumii.

Posthumanismin ja antroposeenin kysymykset käsittelevät ihmisen paikkaa maailmassa ja ovat näin ollen Saarisen mukaan myös myyttisiä kysymyksiä. Vaikka ne eivät vielä olisikaan ajattelun valtavirtaa, niiden vaikutus näkyy kulttuurissa luultavasti vuosisatojen päästäkin, mikäli planeetalla on vielä silloin ihmiselämää. Toivoa voi halutessaan hakea siitä ajatuksesta, että modernin ajan myytit ihmisen ja luonnon erillisyydestä sekä jatkuvasta teknologisesta edistyksestä ovat tietynlaisen kehityksen tuloksia, ja näin ollen niiden tilalle voi puolestaan kehittyä jotain muuta.

***

Fiktio ja filosofia hakevat otetta maailmanlopusta monin eri tavoin, mutta spekulatiivisilta tutkimusretkiltä on säännöllisesti palattava takaisin arkiseen todellisuuteen. Onko maailmanloppututkijalla tarjota haastattelun lopuksi viisaita sanoja, jotka auttaisivat elämään lopunaikojen kanssa jokapäiväisessä elämässä?

“Tutkimuksessa pystyn etäännyttämään itseni aika hyvin kaikesta, mitä maailmassa konkreettisesti tapahtuu”, Saarinen sanoo. “Mutta kun tutkijalippiksen ottaa pois päästä, on pakko diilata jotenkin ilmastonmuutoksen kanssa. Luulen, että se jo helpottaa, että on kaikenlaista merkityksellistä tekemistä, jonka kautta haluaa vaikuttaa asioihin. Vaikka ei kuvittelisikaan, että omalla työllä on hirveästi mahdollisuuksia onnistua täydellisesti, niin tekeminen silti suojaa, saa keskittymään johonkin. Olisi varmaan hyvin paljon toivottomampaa, jos ei sittenkään ryhtyisi yhtään mihinkään.”