Meditoivan Ihmisen myytti

Johanna Valjakka

Pelko teki minusta kodin jo varhain; sitten se teki minusta aran. Perheemme ei ole uskonnollinen, mutta muistan rukoilleeni lapsena usein. Äitini näki minut kerran ristimässä sormeni olohuoneen suurella nojatuolilla ja sanoi, että näytin aivan pieneltä enkeliltä. Olin vasta aloittanut koulun ja kerroin rukoilleeni, että koulussa olisi kivaa. Henkäisin sisään.

Pidätin hengitystä odottaessani, jäisinkö valheesta kiinni. Tosiasiassa olin rukoillut, ettei kouluruoka olisi pahaa ja että olisin aina kipeä koulu-uintien aikana. Minua nimittäin pelotti: epäloogisella, lamaannuttavalla, koko kehossa tuntuvalla tavalla. Tulevien vuosien aikana sairastutinkin itse itseni, kunnes koulu päätti yhdessä vanhempieni kanssa vapauttaa minut uimisen velvollisuudesta. 

Tarpeeton pelkääminen on yksi elämäni punaisista langoista. En osaa eritellä tarkkaan, missä vaiheessa pelko saapui elämääni, mutta lapsenomaisen turvan tunteen menetys on tapahtunut aikaisin: pelkäsin paitsi uusien ruokien kokeilemista, myös kuperkeikan tekemistä ja kiipeilytelineessä pelattavaa hippaa. Maailmassa on paljon mitä pelätä – polarisoituminen, väkivalta, sota, ilmastokriisi – mutta suurien kauhujen sijaan pelko löysi tiensä pieniin hetkiin ja teki niistä isoja, kunnes harmittomista arjen paloista kasvoi niin valtavia, ettei niitä uskaltanut ylittää eikä alittaa.

Silloin elämää täytyy navigoida kierrellen. Pelkään edelleen liikennettä ja ampiaisia; minulla ei ole ajokorttia eikä minua ole koskaan pistänyt ampiainen. Vaikea sanoa, ovatko nämä syitä vai seurauksia. 

Ihmiselle on luontevaa hahmottaa itseään, muita ja ympäristöään erilaisten identiteettien kautta, ja tässä ajassa leimojen kerääminen on tehty erityisen helpoksi: joka päivä löytyy jotain uutta, jolla määritellä itseään. Oma leimakorttini kertoo Myers-Briggs-persoonallisuustyyppini ohella etten ole pelkkä skorpioni, vaan lisäksi nouseva kauris ja kuumerkiltäni neitsyt. Viikottain vastaan tulevat videot valistavat minua siitä, mitä kuuntelemani artisti, tyynyjeni määrä tai suosikkienergiajuomani kertoo sisimmästä olemuksestani. 

Aina halutessaan voi aloittaa uuden aikakauden elämässään: in my healing era, in my chef era, in my kirkasvalolamppu era. En ole henkilö, joka kirjoittaa ja opiskelee, vaan Olen Kirjoittaja, ja Olen Opiskelija. Identiteetit auttavat tekemään maailmasta mukavasti hahmotettavia Tetris-paloja, jotka solahtavat miellyttävästi toistensa viereen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Eli: perheeni Ei Ole Uskonnollinen ja Olen Pelkuri, koska pelonkin tunnetta on helpompi käsitellä, kun siitä tekee osan omaa tarinaansa, minuuttaan. Vaikka tarinallistaminen on lohdullista, se on rajaavaa, ja näin kääntyy nopeasti itseä vastaan. Tarinansa ohjaamana Pelkurin pitää kierrellä eteen tulevia esteitä entistä enemmän, sillä hänellä ei edes ole vaihtoehtoa uskaltaa tehdä toisin; ja äkisti esteiden määrä kasvaa, koska hän löytää aina uusia asioita, joita pelätä. 

Vuosia sitten eräs terapeutti ehdotti minulle ensimmäisen kerran hengitysharjoituksia, meditoimista, työkaluksi ahdistuneisuuteen. Meditoiminen auttaa säätelemään hermostoa ja vähentää stressiä – kun henki kulkee paremmin, niin kulkee ajatuksetkin, eikä niitä jää pyörittelemään kuin tahmeaa purkanpalaa sormissa. Tarkoituksena ei ole päästä ajatuksistaan kokonaan eroon, vaan antaa niiden virrata vapaammin. Idea kuulosti houkuttelevalta, mutta päädyin lähes heti siihen, ettei meditoiminen ollut minua varten. Minä kun en ollut Meditoiva Ihminen. 

Meditaatiolla on pitkät juuret Intiassa ja käytäntö on ilmennyt hindulaisissa uskonteksteissä jo kauan ennen ajanlaskun alkua. Länsimaat ovat kuitenkin fantastisen taitavia uudelleenpaketoimaan mitä tahansa omaan käyttöönsä, aivan erityisesti, jos käyttötarkoitus on kaupallinen. Siksi mielikuvaani Meditoivasta Ihmisestä sisältyi kokonainen elämäntyyli, joka perustui vihermehuihin ja inspiroiviin sisustustauluihin – asioihin, joita voidaan markkinoida hyvän olon kärjellä. Kukapa ei haluaisi sisäistä rauhaa? Meditoivat Ihmiset ymmärtävät, keitä ovat ja mitä haluavat tehdä elämällään, istuvat risti-istunnassa kalliissa joogahousuissa, joihin minulla ei ole varaa. 

Sitä paitsi olin jo varhaisteininä löytänyt täydellisen tavan käsitellä pelkoa, ja se tuntui varmuudella tehokkaammalta kuin pelkkä hengittäminen. Aina ahdistuksen iskiessä otin lisää kierroksia, koska pysymällä tarpeeksi kiireisenä pystyin juoksemaan omaa elämääni – tunteitani, ajatuksiani – tehokkaasti karkuun. Mikään kipu tai tragedia ei ollut tarpeeksi suuri, etteikö sitä olisi voinut peittää lisäopintojen tai myöhemmällä iällä uusien työvuorojen alle. Kunhan et koskaan pysähdy, asiat eivät saa sinua kiinni, ja sitten voit nauttia moninaisten suoritustesi hedelmistä, jotka maistuvat kitkeriltä ja jättävät lopulta tyhjäksi. 

Suorittaminen ei ollut kestävä elämäntapa; tietenkään. Eivätkä paettavat asiat koskaan kadonneet, vaan ne seurasivat kannoillani vaatien lisää ja lisää huomiota, kunnes sain kaikesta tästä juoksemisesta emotionaalisen rasitusvamman. Henkäykseni jumiutuivat rintalastan alle tai kiihtyivät niin, että silmissä sumeni. Taisi olla neljäs kerta, kun viimein tartuin suositukseen aloittaa meditoiminen, eikä mikään ollut pelottavampaa kuin pysähtyminen. Asiat saivat viimein ottaa minut kiinni.

Tehtyäni päätöksen sukeltaa kiiltokuvaan oletin välittömästi saavani zen-saatiomaisia oivalluksia. Meditoiminen ei kuitenkaan ollut yhtään seksikästä ja rauhoittavaa, vaan ärsyttävän räkäistä. Miten hengittäminen voi edes olla niin vaikeaa? Vain kolmen minuutin paikallaanolo tuntui alkuun raastavalta, kuin ihoni alla olisi ollut toinen minä, joka halusi jatkaa liikkumista. Aina pysähtyessä tuntui levottomalta, joka toinen kerta meinasi tulla itku. 

En ollut in my zen era, vaan jouduin aidosti olemaan läsnä itseni kanssa kaikista leimoista riistettynä. Vihasin sitä alkuun, koska se tuntui todella kivuliaalta, kunnes eräänä päivänä yllätyksekseni se ei tuntunutkaan. Hiljalleen se muuntautui ihan mukavaksi, sitten aika kivaksi, vähintään pieneksi tauoksi, parhaimmillaan syvemmäksi yhteydeksi. Vuoden sisällä meditoiminen alkoi tuntua elämäni mullistaneelta tavalta; mikä puolestaan tuntuu ihmeelliseltä, kun kyse on kuitenkin vain hengittämisestä. 

Tekeekö se ihmisestä paremman? Paha sanoa, mutta se on auttanut minua olemaan parempi itseäni kohtaan. Meditoimisen mytologiaan kuuluu kuvasto suuresta valaistumisesta, mutta enemmän kuin vastauksia, tapa on tuonut rauhaa epätietoisuuden keskelle. Suuriin kysymyksiin ei ole varmoja vastauksia, mutta tuhansia vuosia kestäneessä viisaudessa on silti paljon, mistä oppia. Yksinkertaisuudessaan, nyt on helpompi hengittää.

Keskeistä meditoinnille on käsitys, ettei mihinkään kuulu kiinnittyä: ajatukseen, tunteeseen, muihin ihmisiin, omiin tarinoihinsa eikä edes identiteettiin. Helposti tulee ajatelleeksi, että nyt olen se Meditoiva Ihminen, mutta meditoinnin filosofian mukaan olen vain ihminen joka meditoi, samoin kuin ihminen joka kirjoittaa ja opiskelee. Edelleen olen myös ihminen joka ahdistuu ja ihminen joka pelkää, mutta en ole enää Ahdistunut Ihminen, enkä ole Pelkuri. 

Meditoiminen tuskin on koko elämän mullistava ihmelääke, sellaista ei taida olla olemassa. Ennemmin se on työkalu, joka toimii osalle, muille ei niinkään. On epätodennäköistä ellei mahdotonta, että mikään yksittäinen asia pystyisi vaikuttamaan jokaiseen ihmiseen samalla tavalla, puhumattakaan käänteentekevästi. Hengittäminen on kuitenkin hämmästyttävän saavutettavissa oleva väline, sillä siihen ei sittenkään tarvita retriittiä Balilla. Kolme minuuttia riittää. 

Sittemmin olen oppinut tekemään kuperkeikan ja aloittanut uimaharrastuksen. Uusien ruokien kokeileminen ei ahdista, vaan innostaa. Kiipeileminen on hauskaa ja pudotessa käy harvoin huonosti. Samoin kuin pelot itsessään, niiden voittaminen paljastaa näennäisesti pienten asioiden olevan suuria ja ihmeellisiä. Ampiainen ei ole edelleenkään pistänyt minua eikä minulla ole ajokorttia, mutta asiat tapahtukoon ajallaan. Omien ajatusten äärelle pysähtyminen on tarkoittanut ennen kaikkea sitä, ettei minun tarvitse enää rukoilla vältelläkseni pelottavia asioita. Tarpeettomista peloista ja niihin liittyvistä tarinoista voi viimein päästää irti. 

Punainen lanka purkautuu ja juoksumatto pysähtyy, kun vihdoin hengitän ulos.