ALLUUSIO

Roosa Niskanen

”Alluusio” on Roosa Niskasen ääniesseesarjan kolmas ja viimeinen osa. Yöllinen havahtuminen saa Niskasen pohtimaan viestimisen vaikeutta ja sitä, miksi asioista ei puhuta suoraan. Sitä, miten kommunikaation maailmassa pitäisi osata navigoida sääntöjen avulla, joita kukaan ei kuitenkaan kerro. Tekstin voi lukea tai kuunnella.

Kuulen salakielen laulun kolme minuuttia ennen keskiyötä. Havahdun tahtomattani hereille. Kuvat kaukaisesta kohtaamisesta aloittavat näytöksen, jonka osaisin unissanikin. Tulkinta voimistuu joka kerta, kun luomet iskevät kiinni, auki. 

Nielaisen muistinvaraisia välähdyksiä.

Puhuiko hän minulle vai sittenkin jollekin toiselle, mutta erehdyin paikalle hymyillen hymisemään? Kiersikö hän ilmaisunsa koukeroiseksi kasaksi juuri minun selvitettäväksi? Jätti selviämään. 

Sanoma on mutkaista, viittoja ei missään. Päästävä perille.

Mietin sanoja, joita hän käytti – tai ei käyttänyt. Ja mitä ne ehkä tarkoittivat. Ehkä itse tarkoitin niillä jotain. Sanoja, joilla ei lopulta ollut mitään tekemistä minkään kanssa.

Ne vaikeimmat, harvemmin puhutut.

Oliko hän mukava sellaisella mukavalla tavalla vai halusiko hän välittää jotain, joka haki vielä muotoaan? Nyökkäsin, kallistin päätäni muutaman asteen kulmaan. 

Kuuntelin kiiltäviä korulauseita. Niitä, jotka olivat tyhjiä kuin unohdettu huvipuisto ja karuselli, jossa ajatus laukkaa loputtomasti ympyrää. Pientä puhetta peilitalon pinnoilla. Piilotettu viesti täynnä poistettavaa, lisättävää, korjattavaa. Jotain käsinkosketeltavaa, mutta en saa otetta. 

Laskin hitaasti ainakin kahteen, kun hän oli lausunut haluamansa. Odotin kuuliaisesti omaa vuoroani, josta myöhästyin. Ja minä luulin aina olevani ajoissa. 

Sitten huusin, mutta mitään ei kuulunut. Jatkoin.

Kerroin kuvista kolikoissa ja molekyylien monikoista. Kerroin optisen kiasman olevan informaation risteyspaikka ja että Krakatau purkaa aurinkoa. Kerroin Newtonin kehdon nukuttavasta luonteesta ja siitä, miten Ketun tähdistö valaisee varovasti Joutsenen vasemman siiven alla.

Miksi kerroin tämän kaiken.

Erehdyin tuijottamaan seinää vähän liian pitkäksi ikuisuudeksi kuin toivoen, että edessäni tanssiva tapetti saisi pakkasasteiden pohtimisen loppumaan. Toinen katseli murheellisena toisaalle. Lattian tasoon lasitettu katse, vilkaisu katon kruunulle.

Ehkä hän oli hermostunut. Muuttunut, tajunnut. Tai sitten. Kaksinpuhelu, jossa vastapuoli ei vastaa. 

Olisipa ohjekirja. 

Pitäisi tunnistaa merkitykset, niiden syvyys ja merkityksettömyys. Oppia ulkoa, sisältä, väliltä. Sama kuin sanoisin, että kevät on ei mikään ja kuitenkin olemassa välillä. Mistä minä tiedän onko pisteeseen päättyvä kiljaisu seepian sävyinen vai kirkuuko se rgb:n punaisena? 

Palataan pian. Nyt? Vai silloin? Vai oletko ikinä tulossa takaisin? Jättää jälkensä sinisenä kaksoismerkkinä. 

Päivänselvää, minuutti ennen keskiyötä ei niinkään. Alan olla levoton.

Sävel alkaa alusta.

Esitän sanoja. Toivottavasti ymmärrät.