Roosa Niskanen
Kuuntelin hiljattain Jack Garrattin Surprise Yourself -kappaletta. Soitin kappaleen kerran jos toisenkin, mutta huomasin jatkuvasti pysähtyväni samojen sanojen äärelle. Brittiläinen artisti laulaa draw something that can’t be found. Luo jotain uutta. Tee näkyväksi jotain, mitä ei vielä ole olemassa.
Mutta haluaisit ehkä olevan.
Pidän ajatuksesta. Kuvitteleminen on mielikuvien luomista ja niillä leikkimistä. Sitä, että voi liikkua eri maailmojen välillä ja kasvattaa haaveita. Visualisoida niitä. Unelmoida.
Mielikuvitus on luovan ajattelun ytimessä. Kun antaa ajatusten edetä paikkoihin, joissa ne eivät vielä ole käyneet, on mahdollista synnyttää uusia ideoita. Sellaisia, jotka haastavat totuttuja tapoja toimia. Idean myötä epämääräinenkin ajatusmössö muuttuu selkeämmäksi. Yksityiskohtia voi yhdistellä ja jäsennellä.
Kuvitteleminen liitetään usein ennakointiin ja tulevaan. Eri tilanteita on tavallaan mahdollista kokea etukäteen siten, että ne käy mielessään läpi ennen konkretiaa. Joku voi esimerkiksi luonnostella piirustuksen sisäisesti. Kuvittaa toivotut tulokset omassa päässä ennen ensimmäistä kokeilua paperille. Muodostaa ääriviivoja kuin ne olisivat tulevan sijasta nykyisyyttä. Sama kaava on sovellettavissa moneen muuhunkin.
Joskus tulevaan kurkottava unelmointi nähdään kuitenkin ajanhukkana. Kuvittelemiseen sanana voi liittyä vähättelevä sävy. Tuo on vain kuvitelmaa.
Miksi vain?
Kuvittelemista pidetään helposti naiivina ja epärealistisena ajattelutapana.
Kaisa Kortekallio kirjoitti Niin & näin -lehden pääkirjoituksessaan, kuinka visioinnin tyrmääjät kehottavat usein ”keskittymään asiaan”, kehittämään ratkaisuja ja olemaan tavoitteellisia. Kuvittelun taitoa saatetaan pitää jopa nolona.
Kuvittelu voi tuntua vaikealta, mikäli lähtökohta on se, että sen ajatellaan olevan turhaa. Oman vivahteensa kuvittelemisen vaikeuteen voi luoda myös vaihtoehdottomuuden tunne. Tunne siitä, että ajatuksille ei anneta tilaa eikä tarvittavaa tukea luovaan ajatteluun tarjota.
On selvää, että haaveileva, haahuileva ja hidas rytmi ei sovi yhteen yhteiskunnan yleisten ihanteiden kanssa. Suorittamiseen kannustava ympäristö toivoo tuloksia: se, mikä ei tuota, ei ole kannattavaa. Eikä kuvitteleminen aina tuota mitään. Ei ainakaan yhteiskunnan silmissä. Aivojen tuottama taide ei ole välttämättä mitään fyysistä. Eikä sillä aina edes tavoitella sitä. Silti toiveet ja tunteet voivat olla kokijalleen hyvinkin arvokkaita.
Se, että joku käyttää mielikuvitustaan eri tavoin ja eri tarkoituksiin, ei ole toiselta pois. Ehkä sen sijaan, että taivaanrannan maalareiden ajateltaisiin tuhlaavan aikaansa mahdottomuuksien haaveiluun, mielikuvitusta voitaisiin arvostaa voimavarana. Ideoiden annettaisiin kaikesta huolimatta itää. Ja eikö mielikuvitus nimenomaan tarjoa ratkaisuja, uudenlaisia näkymiä?
Olisi tärkeää uskaltaa kurottaa myös oman mukavuusalueen, laatikon, ulkopuolelle. Uskaltaa kuvitella kuvituksia, jotka yllättävät. Kuvitella ihan kuvittelemisen ilosta. Olla empaattinen. Muiden mielen luomuksia voi olla haastavaa hahmottaa, mutta kuunteleminen on aina sallittua. Kuvitellun maailman todellisuus voi yhtä lailla olla mahdollisuus. Ja kuka lopulta tietää, mikä on kuvitelmaa ja mikä todellisuutta?
Mist tarve irrottaa, mist tarve kuvitelmaan?
Muistiinpanoihin, järjestelyyn.
Mistä tarve huutaa, peseytyy, tarve pyöräilyyn?
Mist tarve saunoo, sanoo kaikki kerral?
Tarve seistä suoras, haukkuu sut kerran –
oikein kunnol, ylittää katu ja saada jotain valmiiks.
Mist tarve työntää naama hankeen,
toivoo pitkää ikää, nähä lasipallon sisään?
Mist tarve huijaa, pistää neulal sormenpäähän, nauraa?
Tarve hiiskuu, kiihkoo, runnoo, raivaa, loitsii,
olla pihal, kananlihal, tarve kalastaa, tarve kadottaa.
Mist tarve saavuttaa?
Kipristyy, ja aina aukee uudelleen.
En voi enää odottaa.
Siit kai tarve kuvitelmaan.
Lyriikka: Marfa – Mist tarve kuvitelmaan? (säv. san. Veera Ojola, säv. sov. Eliel Kilkki 2022)
VITA NUOVA 