Alina Viranto
Utopiat, politiikka ja taide hivelevät kaikki jotain samaa, nimittäin rajoja. Mahdollisen, toden, kuvitelman, menneen, nykyisyyden ja tulevan rajoja. Utopiat sanoittavat sekä päiväunia että arkirealismia. Minun utopiani ovat hattaralla vuorattua vastarintaa.
Utopia tarkoittaa onnellista paikkaa, jota ei ole olemassa tai joka on mahdoton.1 Utopiat eivät ole pelkästään nykyhetken kriittistä realismia tai hedonistista, vaaleanpunaista päiväunta. En pidä näitä vastakkaisina, vaan rinnakkaisina utopioiden keskeisinä piirteinä. Vaikka utopioita on kritisoitu muun muassa totaalisuudestaan sekä inhimillisen moninaisuuden ja ristiriitaisten piirteiden sivuuttamisesta, niihin ei tarvitse suhtautua täydellisinä kuvauksina matkasta tai päämäärästä. Pikemminkin ajattelullisena leikkinä, kaikkein tärkeimmän tiivistämisenä ja vastarintaa vaalivana sosiaalisena unelmointina.
Utopiat ovat siinä mielessä hauraita, että mitä enemmän niihin ladotaan olosuhteita, rakenteita ja työkaluja yksityiskohtineen, sitä helpommin ne voivat särkyä. Siksi utopia toimii parhaiten perusperiaatteiden ja arvojen kokoelmana. Utopioiden houkuttelevia ja helliviä periaatteita voi keräillä itselleen, oman mielen huoneeseen. Esimerkiksi Edward Bellamylta poimisin ajatuksen ihmisen luonnollisesta hyvyydestä ja vilpittömyydestä, Charles Fourierilta hedonistisen nautintoon keskittyvän tasa-arvon periaatteen ja Robert Owenilta uskon kasvatuksen maailmaa muuttavaan voimaan.
Filosofi Ernst Blochin mukaan sen lisäksi, että utopiat ovat tästä hetkestä pakenemista, niiden tärkeimpiä tehtäviä on toivon luominen.2 On selvää, että poliittista toimintaa ajavat tunteet. En ole kuitenkaan varma, ajaako sitä enemmän pelko vai toivo. Ihmetellessäni poliitikkojen ja aktivistien voimia jatkaa jokaisen potkun ja päähän iskun jälkeen olen todennut heillä olevan ainakin hitusen toivoa paremmasta, ja hitusen pelkoa pahemmasta.
Utopiat kiinnittyvät samaan aikaan menneeseen, tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Ne ovat sekä pysyvyyden että muutoksen kaipuuta. Kun tässä hetkessä maisema muuttuu kiireellä, mallia utopioihin omaksutaan nostalgisesta ikävöinnistä johonkin aitoon ja harmoniseen. Sen lisäksi utopiat voivat olla läsnä tässä hetkessä esimerkiksi pieninä kuplina ja tulevaisuuden haaveiden horisontissa muutoksen kaipuun kiteyttäen.
Ihannetodellisuuksien kuvitteleminen auttaa ymmärtämään, mitä kaivataan nykyhetkestä poikkeavaksi ja mikä vielä epätodellinen tai näkymätön voisi joskus olla totta. 3 Esimerkiksi José Esteban Muñoz kirjoittaa queeriuden olevan tämän hetken torjumista ja toisen maailman vaatimista.4 Utopioita tarvitaan, sillä nykyhetki ei tarjoa turvaa. Bee Östermanin tavoin en ihmettele sitä, miksi niin monesti marginalisoidut ihmiset ovat ottaneet omakseen normien ulkopuolelle jäävää maailmaa, joka on luonteeltaan jotain todellisuuden ja kuvitelman välillä.5
Kun todetaan nykyhetken puutteet, voi maailmaa alkaa kuvittelemaan toiseksi. Sosiologi Erik Olin Wright ajattelee utopiota ja utooppisia käytäntöjä antikapitalistisina vieraslajeina, jotka voivat vähitellen ottaa omaa tilaa nykyisen maailman raoissa ja murtumissa. Wright ei luota juurikaan kapitalistisen järjestelmän rikkomisstrategiaan, eli perinteisempään vallankumousajatukseen, vaan asteittaiseen järjestelmän muuttamiseen sen sisältä.1 Sellaista vastarintaa voi olla vaikkapa kaupunkitilojen haltuunotto tai tuottamattomiin asioihin pysähtyminen.
Utopiat vasemmiston ja oikeiston takana
Taiteilija Kaino Wennerstrandin esseessä Kapitalismi on parasta taidetta on paljon samaa kuin Wrightin ajattelussa. Molemmat puhuvat oikeiston taidosta kutitella meissä samoja kohtia kuin taide, kun vasemmisto taas keskittyy tasa-arvon järkeen. Sen takia vasemmisto voittaa vain argumentatiivisesti ja älyllisesti, kun oikeisto taas voittaa vaalit.6 Vaikka Wennerstrand ei mainitse utopioita, hänen ajatuksensa tulevat koskettaneeksi utopiataidetta ja utopioita vasemmiston ja oikeiston takana.
Jos politiikkaa vertaisi ratkaisukeskeiseen lyhytterapiaan, taide olisi houkuttelevan päihdyttävä nousuja tuova kaoottisuus, joka saa meidät astumaan rajojen ylitse, hyvässä ja pahassa. Politiikalla ja taiteella on kuitenkin paljon yhteistä, eikä vain taiteen poliittisuudessa vaan myös toisin päin. Wennerstrandin mukaan oikeisto on osa onnistunutta taideteosta, kapitalismia. Vaikka oikeisto(populismi)n ideoissa ei olisi mitään järkeä, sen tunteellinen kaaos houkuttelee astumaan järjen ulkopuolelle johonkin missä tieto ja kuvitelma sekoittuvat yhteen.6 Järjen puuttumista huutava ristiriita kiehtoo, ja taide on yksi tapa käsitellä sitä ja koskettaa jotain, mitä sanoin ei pysty. Nähtävästi myös oikeistopolitiikka.
Saan kiinni Wennerstrandin väitteistä ja vasemmiston takana olevasta tasa-arvoisen oikeudenmukaisuuden utopiasta. Tasa-arvon rinnalla pohjataan myös asiantuntijatietoon, ja se näkyy esimerkiksi Li Anderssonin kommenteissa tapauksesta, jossa hallituspuolueet olivat poistaneet asiantuntijoiden vaikutusarvioita hallituksen sunnittelemasta asumistuen leikkausta koskevasta mietinnöistä. Sen lisäksi, että hallituspuolueet olivat poistaneet leikkausten negatiivisista vaikutuksista kertovia kohtia, Andersson kertoo, että jopa kuvitteellisia työllisyysvaikutuksia oli yritetty sisällyttää mietintöön.7
Hei hetkinen, meillä olisi vielä tämä tasa-arvo… vasemmisto piipittää kaikkivaltiaan äänestäjän korvaan ja yrittää puuttua oikeiston epäjohdonmukaisuuksiin. Nähtävästi tasa-arvo ei äänestäjiä kiinnosta, vaan tarvitaan taitavaa tunteiden kutittelua, jotta politiikassa voittaisi, ei siis vain oikeassa olemista. Vasemmiston juurella olevassa sosialismissa on jotain taiteellista arvoa sen utopistisuudessa, leikittelyssä mahdollisen, nykyhetken, tulevaisuuden ja utopian rajoilla. Voi kuitenkin olla niin, että oikeiston taideteos, jossa tunteet verhotaan järjeksi ja eriarvoisuus reiluksi, on tämän näyttelyn yleisösuosikki.
Utopiat taiteen tavoin radikaalia, vaihtoehtoisen tulevaisuuden ruokaa
Taide on todellinen utopia, Wrightin käsitettä1 käyttääkseni, koska taide on mahdollisuutta kuvitella jotain uutta ja toista, eikä se välitä säännöistä, rajoista tai laeista. Myös Wennerstrand kuvailee poliittista taidekäsitystään: taide saa hänet kieltämään nykyhetken ja vaatimaan muutosta.6 Taide on utopiaa siinä mielessä, että siitä voimme lukea erilaisia tarinoita meistä ja muista, tarinoita jotka ovat totta, jotka voisivat olla totta, joiden haluaisimme olevan totta ja jotka voisivat olla totta jossain aivan toisessa paikkaa… Siksi narratiivien monipuolisuus on tärkeää. Se muuttaa maailmaa, koska jos on mahdollista nähdä erilaisia tarinoita, on helpompi tehdä tarinoita todeksi ja olla osa niitä.
Se, että hyvän maailman idea tuntuu kiusalliselta, vahingoittaa mielikuvituksen uskallusta, joka on utopioiden perusehto. Toisinaan etäisyys utopian ja toden välillä on pelottavan iso, ja se saa välttelemään hattaraan nukahtamista, sillä heräämisen hetki on liian toivoton. Utopiathan ovat radikaaleja, se kuuluu niiden perusolemukseen, vakiovarustukseen. Mikäli kuvitellaan jotain nykyisyydestä poikkeavaa, on luonnollista, että normit muistuttavat itsestään ja siten varoittavat kuvittelua.8 Monet nykyäänkin arvostetut yhteiskunnan piirteet eivät olisi tässä, jos joku ei olisi uskaltanut joskus olla radikaali.
Utopiat ja taide kuljettavat meidät pois totutun ja tiedetyn, sanotun ja sanallistettavan sisältä, ne oleilevat ja työskentelevät siis rajojen pinnoilla. Taide hajottaa minua henkilökohtaisesti siten, etten ole varma, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Toisaalta kukapa sen tietäisi. Jonkin uuden ja ei-tunnetun kuvitteleminen vaatii jotain poikkeuksellista, ja siksi se on altista esimerkiksi tuloksellisuutta ja normien noudattamista odottaville vaateille. Lisäksi utopia vaatii erityisesti ajattelun joustavuutta. Kuten Bloch kirjoittaa, suljetussa ja valmiissa maailmassa jokainen utopia on koditon.3
Utopioiden tavoin myös mahdollisten tulevaisuuksien kuvitteleminen vaatii joustavaa luovuutta. Kuten oman elämän tulevasta ei pysty sanallistamaan kuin valistuneita arvauksia, helpompaa se ei ole laajemman yhteisön tulevaisuudestakaan. Tästä hetkestä käsin tulevaisuudesta ei varmuudella voi sanoa juuri mitään. Lohdullista ja pelottavaa. Se, että tavoittelee sen sanoittamista, mikä pakenee sanoja, on kuitenkin ensiaskel uuden tavoittamiselle. Filosofi Ludwig Wittgensteinin sanat, kieleni rajat merkitsevät maailmani rajoja, kuvaavat hyvin sitä, että kieltä edeltää kuvittelu, mutta myöskään todellisuus ei muutu, mikäli ei ole kieltä muuttaa sitä.
Utopiataide on kuvittelua toisin
Myös Bloch käsitteli utopioiden ja taiteen, erityisesti impressionistisen taiteen suhdetta.3 Kävin sattumalta hiljattain Ateneumin Väriä & Valoa -näyttelyssä, joka on kokoelma impressionistisia ja uusimpressionistisia töitä vuosilta 1860–1916. Maalaukset kuvaavat paljolti aikansa keski- ja yläluokkaisen elämän mukavuuksia, kuten puutarhoja, kaupunkien puistoja ja merenrantoja. Näyttely on suosittu ja vetää katsojia.
Väitän sen olevan myös utopistinen. Osa teoksista on luonteenpiirteiltään uneliaampia, osa jotain läsnäolevampaa, mutta silti jotain, jossa maailma on toisin. Näyttelystä ulos marraskuiseen pimeään sateeseen astuttuani ajattelin: entä jos tuo kaikki olisi ollut sovinnaisen sijaan jotain radikaalia? Toki osa teoksissa käsitellyistä aiheista oli sitä omana aikanaan. Mutta ehkä tässä ajassa radikaali voisi olla jotain queer-feminististä, ekososialistista tai antirasistista? (Sillä ihmisryhmien ja lajien välinen solidaarisuus ja empatia taitaa olla radikaalia, ainakin yleisen keskustelun luonteesta päätellen).
Kuten utopiatkin, Ateneumin näyttely leikittelee toden ja kuvitellun rajoilla, sillä katsojalle jää itselleen tehtäväksi tulkinnat siitä, mikä maalauksissa on totta ja mikä hetken vaikutelmaa, mielen kudelmaa. En ole varma, voiko lämpöä ja kylmyyttä nähdä värein, en ole kovin perillä fysiikan laeista, mutta näissä maalauksissa voi. Värit siis onnistuvat kuvaamaan jotain epätodellista.
Näyttelyn maalauksissa tuntui kaikissa paistavan aurinko. Tiedän, että auringon paistaessa kevättalven tunturissa hiihtäminen helpottuu. Katseen kuvaan ilmestyy kontrasti, joka helpottaa näkemään lumenpinnan elämän. Näkee kummut ja kuopat, sillä yhtäkkiä valon lisäksi on olemassa myös varjoja. Varjojen lisäksi aurinko tuo myös värit.
Se, kuinka paljon värejä huomaa ympärillään olevan, vaihtelee yhdessä ja samalla tavalla kuin mieliala. Mutta jotta näkisi kaikki maailman värit, todet ja epätodet, mahdottomat ja mahdolliset, tarvitaan kuvittelevaa mieltä ja uskallusta haluta.
Lähteet:
1. Lakkala, Keijo & Pyykkönen, Miikka (2018) Sosialismi ja utopia tänään – Vastausvuorossa Erik Olin Wright. niin & näin, 1/2018 https://netn.fi/fi/artikkeli/sosialismi-ja-utopia-tanaan-vastausvuorossa-erik-olin-wright
2. Roivainen, Hilja (2023) Utooppisten maisematyyppien jatkumo 2000-luvulla. Kuusi pohjoismaalaista taidemaalaria. Turun yliopisto.
3. Rahkonen, Keijo (1985) Ernst Bloch – toivon filosofi. Teoksessa: Ernst Bloch. Utopia, luonto, uskonto. Johdatusta Ernst Blochin ajatteluun. toim. Rahkonen, Keijo & Sironen, Esa. Jyväskylä: Gummerus. 10–20.
4. Muñoz, Jose Esteban (2020) Cruising Utopia: The Then and There of Queer Futurity. New York: New York University Press.
5. Österman, Bee (2022) Maagiset arkkityypit. Teoksessa: Säihkyvät utopiat. Essee-mixtape. toim. Ala-Hakula, Auror; Ylikangas, Maaria & Karhumaa, Arja. Kustantamo S&S. 201–223.
6. Wennerstrand, Kaino (2023) Kapitalismi on parasta taidetta. Voima, 8/2023. https://voima.fi/taiteen-paikka/kapitalismi-on-parasta-taidetta-kirjoittaa-taiteilija-kaino-wennerstrand-esseessaan/
7. Sutinen, Teija (1.12.2023) Hallituspuolueet poistivat tekstistä asumistuen leikkauksen negatiivisia vaikutuksia – “Farssi”, sanoo Li Andersson. Helsingin Sanomat. 1.12.2023. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010028868.html
8. Ylikangas, Maaria (2022) Tarttuvia vapauksia. Teoksessa: Säihkyvät utopiat. Essee-mixtape. toim. Ala-Hakula, Auror; Ylikangas, Maaria & Karhumaa, Arja. Kustantamo S&S. 6–12.
VITA NUOVA 