Roosa Niskanen
Olisin keltainen kukka. Korkea ja huojuva. Ehkä auringonkukka tai kurjenmiekka.
Oranssiin taittavat hiukset, lähes samaa sävyä oleva takki puoliksi päällä. Taiteilija Sanni Kelokaski viipottaa pitkin askelin poikki jään.
Pysähdys.
Vieressä tuijottavan talon ränniä koristavat metalliset kukkaköynnökset. Ne kiipeävät korkealle.
”Katso! Tämä on hyvä ovi. Siinä on kaarteita ja kauniita kiemuroita. Ja jossain oli pöllö. Jonkun reitin varrella. Sellainen koriste se oli.”
Kelokaski hakee katseellaan tien toisella puolella kohoavaa vihreää rakennusta.
”Kuka keksi tuon laatikkomaisuuden?”
Hetken hiljaisuus.
Eteenpäin. Kohta kotona.
Tiilipintaiset piiput sylkevät taivaalle pyörteitä.
Sivut rahisevat rytmissä taustalla soivan jazzin kanssa, kun Kelokaski selaa luonnoskirjaansa.
Aukeamat ovat täynnä maalauksia ja mustan mustekynän jälkeä. Ajatuksia, valokuvia ja päiväkirjamaisia merkintöjä.
Kaikenlaisia lippuja, papereita, lehtileikkeitä. Muistojen mosaiikkia.
Lattialla lepää rivissä kahdeksan samanlaista kirjaa. Niistä yksikään ei mene kiinni.
Kelokaski on nyt 24-vuotias. Luonnoskirjat alkoivat kiinnostaa häntä noin yhdeksän vuotta sitten. Verkosta löytyneet visuaaliset galleriat kiehtoivat ja luonnoskirja mahdollisti samanlaisen kollaasimaisen leikittelyn. Konkreettisesti.
”Tämä on luomista ja dokumentointia. Luonnostelu on siitä pieni osa. Tänne voin hahmotella elämää. Koota asioita inspiroimaan samalla tavalla kuin vaikka jääkaapin oveen.”
Hän pohtii ja jatkaa:
”Olen huomannut, etten oikein osaa tehdä mitään ilman, että kerron siitä jollekin tai jollekulle. Asiat muuttuvat todelliseksi kertomalla. Silloin en vain leijaile jossain.”
Kelokaski jakaa ajatuksiaan ja taidettaan myös julkisesti. Teini-ikäisenä hän oli aktiivinen YouTubessa. Harry Potter -teemaisen huoneen esittelyllä on yli satatuhatta näyttökertaa.
Ajankuva oli, no, YouTube.
YouTube-tapahtumat keräsivät valtavia kävijämääriä ja videontekijöille lanseerattiin erilaisia verkostoja. Uusia kanavia syntyi jatkuvasti.
Alustan nopeatempoisuus ja kaupallisuus alkoivat mietityttää Kelokaskea.
Hän kuvaa videoita edelleen, mutta omaehtoisesti. Ja tiiviisti osana Keltaisen oven tarinat -blogia, jonka kirjoittamisen hän aloitti alkuvuonna 2024.
Joulukuussa 2023 Kelokaski oli muuttanut kihlattunsa kanssa opiskelukaupungistaan Rovaniemeltä takaisin Tampereelle. Synnyinkaupunkiin ja kasvuympäristöön.
Edellisestä blogista oli jo aikaa.
Muutos tuntui hyvältä ajankohdalta aloittaa jotain uutta, vanhaa.
Blogista tuli paikka pitkille ja polveileville postauksille. Samoihin aikoihin älypuhelin vaihtui kapulaan.
”Ehkei mikään hidasta elämää -juttu tunnu omalta, mutta joku sellainen, ettei tarvitse väkisin yrittää olla läsnä tai pysähtyä. Että kaikki vaan on sellaista ihanan pysähtynyttä.”
Kun Kelokaski oli lapsi, hän ei leluilla juuri leikkinyt. Lelut vietiin viisivuotiaan pyynnöstä pois, sillä ”ne olivat taidetarvikkeiden tiellä”. Hän luki tietokirjoja ja ihmetteli ilmiöitä dokumenttielokuvista.
Kelokaski tunnistaa itsestään kaksi puolta. Hän on sosiaalinen ja kupliva, mutta viihtyy hyvin omassa maailmassaan muita tarkkaillen.
”Itselleni oli aina selvää, että halusin olla yksin huoneessani taiteilemassa. Ovi kiinni ja rauhassa. En kuitenkaan pidä taiteeseen pakenemisesta. Pidän siitä, että taiteesta tulee sellainen olo, että on elossa. Ja ymmärtää mitä ympärillä on.”
Rönsyilevä ja reaalimaailmasta ammentava. Niin Kelokasken taiteellista tyyliä voisi kuvailla.
Hän piirtää ja maalaa.
Kirjoittaa ja tekee musiikkia.
Valokuvaa.
Itseilmaisun muodot vaihtelevat kausittain. Ja niitä on paljon.
Materiaalit, jotka taipuvat nopeaan ajatuksenjuoksuun, toimivat Kelokasken käsittelyssä parhaiten.
Paperi on eniten ”Sannia”. Puu, savi ja kangas vaativat erilaista keskittymistä.
”Ensin sanon, että joku asia ei ole minua varten, etten osaa. Seuraavassa hetkessä olen kokeilemassa sitä. Kun olen sulkenut mahdollisuuden itseltäni pois, tekemisestä poistuu tietynlaiset paineet.”
Näin kävi myös tarinoiden kirjoittamisen kohdalla.
Kelokaski vietti viime kesän maalla, jolloin erilaiset hahmot ja miljööt alkoivat seikkailla mielessä. Saduista tuli tärkeä keino ammentaa omaa sisäistä maailmaa, vaikka fiktio tuntuikin aluksi vieraalta.
Syntyi kuvitettu tarina pienistä ötököistä ja otuksista.
Tarina on vielä kesken, mutta siihen uppoutumista Kelokaski on kaavaillut tulevalle kesälle. Onhan tarinankin tunnelma kesäinen. Ja tunnelmista Kelokaski pitää.
”Haituva ja Ulpukka asuvat puron lähellä teepannumajassa”, Kelokaski kertoo innostuen.
Hän rientää Spider-Man -kuvioisen lipaston luokse, jonka päällä on tukeva kirjoituskone. Kirjoituskone toimii, osittain.
Lipastossa on vihkolaatikko ja paperilaatikko. Vihkolaatikkoon on kerätty päällekkäin monenlaisia vihkoja. Paperilaatikko puolestaan on pullollaan erilaisia papereita, jotka on järjestelty koon ja värin mukaan.
Kelokaski kaivaa vihkolaatikosta kasan mustia vihkoja, joiden kansien välissä ötökät elävät. Miljöitä kuvastavia karttoja on useita. Kun maailmat on suunnitellut itse, reitit on helpompi hahmottaa, Kelokaski sanoo.
Yhteen karttaan on merkitty Tamburiinitupa ja Mandoliinimaja. Pihlajapihakin löytyy.
”Saduissani on paljon sanoja. Sellaisia, joista pidän. Kaikki mahdolliset asiat on nimetty. K-kirjain on kiva. Karuselli, karamelli, karnevaalit, karkelot. Olen Kelokaski, siitä se varmaan tulee.”
Puhuessaan luovuudesta Kelokaski korostaa sääntöjen kyseenalaistamista. Tai kyseenalaistamista elämässä noin muutenkin.
Hän kuuntelee sääntöjä, jotka itse kokee tarpeellisiksi. Loput ovat vain ”jonkun sanomia asioita”.
Kolmannella luokalla Kelokaski pukeutui moneksi viikoksi Peppi Pitkätossuksi kouluun. Kaikki eivät ymmärtäneet. Mutta se ei haitannut.
Kelokaski kokee aina omanneensa vahvan tahdon ja itsetunnon. Yhteyden sisimpäänsä, joka kuuntelee itseä eikä liikaa muita. Inspiraatiota määrätietoiseen asenteeseen hän on saanut taiteilijoilta, kuten Vincent van Goghilta ja Tove Janssonilta, joita Kelokaski kuvailee taidemaailman kapinallisina.
”En pidä siitä, että joku saa tehdä jotain ja joku toinen taas ei.”
Kelokaski suhtautuu tekemiseen kriittisesti mietiskellen. Hän kertoo turhautuvansa hyöty-yhteiskunnan ihanteista, jotka eivät tunnu ymmärtävän haahuilemisen arvoa.
”Olen huomannut, että mitä tahansa teen, ensimmäinen kysymys muilta ihmisiltä on, että miten aion hyödyntää sitä. Jos piirrän jotakin, kysytään myynkö sen ja paljonko pyydän. Tässä maailmassa ajatellaan, että kaiken pitäisi olla hyödyllistä. Jokainen sekunti pitäisi käyttää johonkin, mikä tuottaa jotain.”
Kelokaski haluaa olla ja elää. Tehdä asioita, mutta tekemisen ilosta.
”Pärjään aika vähällä, enkä kaipaa isoa menestystä. Toivon, että arkeni on sellaista, mikä ei kuormita liikaa. Aiemmin haaveilin siitä, että asuisin Tampereen keskustassa ja ikkunasta olisi kaunis näkymä. Ja no, se siitä. Olen nyt tässä.”
Kelokaski katselee vaaleanpunaisen tulppaanikimpun takaa aukeavaa maisemaa.
Ulos voisi vielä mennä.
Pöllökin odottaa jossain, jonkun reitin varrella. Se on löydettävä.
Ehkä tänään.
Tai sitten huomenna.
VITA NUOVA 